Jee! Sain yhtäkkisen peli-innostuksen kaikkeen.
Sain sekä Becketin legacyyn, A lily wreathiin ja tähän tarinaan tehtyä seuraavan osan. Kysymys kuuluu, minkä osan haluatte ensin? =)
Leikitään, että tämä on joku äänestys, minkä ... lasken ... kommenteista, ja se päättyy 25.10 sunnuntaina kello 12! koska alan silloin tehdä jotain. Jos kukaan ei ole vaivautunut kommentoimaan, heitän noppaa siitä mihin tarinaan teen ensin..
Becketin osa olisi 44 kuvaa, A lily wreathin 87 kuvaa ja Aghterin 122. Suunnilleen.
Iih! =)
]]>Kuitenkin, aloitan uuden tarinan A lily wreath, koska yhtäkkiä haluan kirjoittaa fantasiaa.
]]>- Xavierit on äärettömän tylsä perhe ja kaikki jumittuvat koko ajan niiden tikapuihin eikä kukaan pääse ylös tai alas ja kaikkialla on vaippoja ja astioita ja likaisuutta ja alhaista hupipalkkia valittavia simejä ja tyhjiä hyllyjä ja lammikoita ja vanhentuneita lehtiä ja .. AARGH!
- Teen töitä kaverin peliserverin kanssa, eli sims jää vähän syrjään.
- Yritän tajuta Sims 3-sta, eli Sims 2 jää vielä enemmän syrjään.
- Nyt on kesä, enkä viitsi viettää sitä tietokoneella.
-Taloamme maalataan.
En osaa sanoa koska tulee jatkoa. Varmaan sitten, kun pääsen pakertamaan Xavierit (pelaan aina noin kuuden simtunnin verran siellä, vaikka aika tuntuu pidemmältä) läpi. Ja sitten pitäisi vielä kirjoittaakin.. Tupla-AARGH!
]]>Nhhehehehe. Torstaina viimeksi osa, nyt näin kahden päivän päästä lauantaina seuraava osa! Vähän olen paras.
Hyvien kauppiassuhteiden ylläpitäminen oli Aghterissa tärkeää, koska käsityöläisiä ei ollut paljon, eli tavarasta saattoi olla pulaa. Vähän syrjäisemmässä kylässä asuvan Joshua Xavierin oli helpompi tulla pääkaupunkiin Sigmundia tapaamaan kuin toisinpäin.. Vaikka kyllä sitäkin tapahtui.
Lisa oli raskaana, ainakin mielestään, koska edellisistä kuukautisista oli aikaa. Sikäli kun hänellä oli huimausta, aamupahoinvointia ja väsymystä, hän oli raskaana.
Lisalla oli huono terveys, sillä kun hän oli joskus lapsena selvinnyt keuhkokuumeesta, se ei ollut päästänyt häntä pelkällä ikävällä muistolla. Niinpä raskaus oli hyvin vaikeaa aikaa hänelle.
"Oi että! Saan vauvan!" Lisa hihkui mahdollisimman kovaäänisesti, aivan kuin ei olisi sitä jo tiennyt, mutta Sigmund ei ollut vaimonsa puheita kovin tosissaan ottanut.
"Oletko sinä kunnossa?" Sigmund kysyi vaimoltaan tämän nukahtaessa jälleen kerran keittiön lattialle. "Ei kun .. köh.. lepään vain", Lisa mutisi ja nousi ylös lattialta. Se oli vaikeaa, koska huimaus oli kova.
Eräänä iltana Lisa kuitenkin tuupertui kellarin lattialle eikä enää noussut. Sigmundilta meni aikaa löytää hänet ja hälyttää lääkärit, mutta naisessa ei enää ollut paljon elonmerkkejä.
Sigmund ehti vajota masennuksen pohjalle ja rukoilla ainakin kuusi kertaa Marialta tai pyhältä Birgitalta pelastusta (keskiajalla ei tavallinen kansa oikeastaan voinut rukoilla suoraan Jeesukselta tai Jumalalta muuten kuin papin välityksellä, koska vasta protestantit käsittelivät ihmistä yksilönä). Kansanparantajat tulivat tuntien kuluttua ilmoittamaan, että Lisa selviäisi. Sigmund ei voinut uskoa onneaan.
Jännittyneenä hän meni huoneeseen. Lisa makasi siellä sängyllä, hänet oli puettu arkivaatteisiinsa. Tytöllä oli jopa kengät sängyllä.
Sigmund istuutui tuolille sängyn vieressä. Puolen yötä hän odotti, mutta sitten Lisa avasi silmänsä. "oletko kunnossa? Olin niin huolissani!" Sigmund kysyi, aivan kuin syyttäisi Lisaa huolestumisestaan. "Huolissasi? Mitä varten?" Lisa kysyi käheästi. Tietenkään hän ei muistaisi pyörtymisestä mitään. Hän väänsi itsensä sängystä ylös, joten Sigmundin oli väistettävä.
"Oletko varma, että pystyt seisomaan?" sumuinen ja vääntynyt miesääni kysyi Lisan korvissa. Hämyinen mies yritti ojentaa kätensä ja suudella häntä. Se järkytti Lisaa, joka työnsi hänet kauemmas. "Päästä irti! Mene pois.. en tunne sinua!" hänestä tuntui hankalalta saada sanoja ulos suusta. Miehen puuromaiset kasvot näyttivät hämmentyneiltä, kuului omituisesti vonkuva vastaus: "Minähän olen miehesi!" Mieheni? Lisa huojui ja pudisti päätään. Ei tuollainen voisi olla hänen miehensä.. tuntuipas kuumalta.. Kuuluiko asioiden huojua näin?
Sigmund puolestaan näki vaimonsa työntävän hänet kauemmas ja sopertavan, että ei tuntenut häntä. Oliko Lisa kunnossa? Tyttö pyöri noin ja hänen äänensä horjui. "Minähän olen miehesi", hän yritti selittää, tuntui oudolta puhua näin naiselle, jonka oli tuntenut melkein koko ikänsä. Lisa pudisti päätään ja horjahti taas. Sigmund yritti tukea tätä, mutta tämä työnsi hänen kätensä taas pois. "Lisa, minä -" "Kuinkaa sinä tiedät nimeni?" vaimo parahti ja kaatui lattialle. Hän oli taas unessa.
"Miten? Miten vaimoni ei tunne minua?" Sigmund vaikeroi, kun hänen rouvaansa kannettiin saunaan. Vaimohan oli raskaanakin.. ja kauppaakin piti hoitaa.. kaikki kaatui päälle.. entä kotityöt? Eikä uutta vaimoa voinut ottaa, jos entinen oli vielä elossa.. Mietteet katkaisi ulvahdus, joka kuului viereisestä huoneesta, ilmeisesti ihmiset yrittivät kylvettää Lisan.
Lisa kuitenkin tokeni, siinä kesti kuukausi tai pari, mutta hän pääsi taas jaloilleen. Mies tuntui edelleen kylmältä ja vieraalta vaihtoehdolta, mutta .. ei ollut muita vaihtoehtoja. Parasta oli siis totutella asiaan, varsinkin jos oli raskaana, tyttö mietti koskiessaan miehen karheisiin käsiin, jotka tuntuivat vierailta. Vuosia naimisissa..? Ajatus oli niin vieras.
Vähitellen Lisa sai herätettyä tunteitakin miestään kohtaan, joka yllättyi iloisesti vaimonsa kaapatessa tämän syliinsä. "Se oli vain ohimenevää - luulisin", Sigmund mietti varoessaan rouvansa vauvamahaa halatessaan tätä.
Mutta vauvamahan varomiset jäivät pian, kun Lisa päästi miehensä vielä pidemmälle kuin tämä oli ajatellut.
Tulipalot olivat Huxleylla suuri riesa. Liedessä tuli ei ollut kovin hyvin suojattu, joten se tarttui nopeasti sinne, minne sen ei olisi kuulunut tarttua.
"Hae lisää ämpäreitä!" Sigmund kehotti vaimoaan kun itse jäi sammuttamaan paloa niillä ämpäreillä mitä keittiöstä löytyi.
Vaikka oli raskaana, Lisa sai silti hoitaa työt eläinten kanssa. Kumartuminen lypsyjakkaralle oli hankalaa, kun lehmä oli loppusyksystä levoton ja vatsan kohdalla luonnottoman kokoinen vauvamaha. Hän pelkäsi satuttavansa vauvaa rehkiessään vaikeissa asennoissa.
Ei, vaimon työt eivät jääneet kotieläinten ja talouden hoitoon, vaan piti vielä huolehtia kassastakin. Tuntikausia seisoskelu oli niin rankkaa, että Lisan teki mieli päivän jälkeen vain rojahtaa sänkyyn edes syömättä.
Ainakin ylimääräisen ylimääräinen taakka lähtisi pois, kun Lisa alkoi synnyttää.. vaikkakin tilalle tulisi vielä suurempi lapsenhoidon taakka. Käytävässä oli erittäin hankala synnyttää.
Sigmund sai lapsenpäästäjän sylistä käsivarsilleen pojan.
"Ajattelitteko hänelle nimeä?" palvelija kysyi haltioituneelta Sigmundilta. "Eeh.. Zack. Zack Huxley on hyvä nimi", hän totesi hetken mietittyään. Että naisen sisältä voikin tulla jotakin näin hurmaavaa! Hän kiitti palvelustyttöä ja jäi tuijottamaan poikaansa lasittunein silmin.
Lisa ei heti Zackia imettäessään ehtinyt tulla kauppaan hoitamaan kassaa. Maksaessaan muutamalla hopeakolikolla ostoksensa luostarin munkki kysyi "Jumalan siunausta teille, hyvä mies. Mutta missä vaimonne on?" "Vaimoni sai pojan. Hän on hoitamassa tätä, kun muitakin töitä on jo tarpeeksi", Sigmund sanoi armollisesti. "Jumalan siunausta tosiaan! Olette onnekas mies, kun teille siunataan lapsi", munkki totesi muodollisesti. Sigmund tukahdutti tuhahduksen; aika montaa talonpoikaisperhettäkin "siunattiin" lapsilla, joillakinhan niitä oli puolitoista kymmentä.
Lisalla tosiaan riitti hommaa, mutta Zack-pojan eloisat kasvot ja pienenpienet kädet antoivat hänelle lisää tarmoa uuvuttavimpiinkin töihin.
Asiakaskunta tuli pitkältäkin: kuninkaan henkivartija Jacques oli ihan oman kaupungin porukkaa, mutta Lucia Denauer tuli kaukaa vuoristosta. Ihan hyvin tuntuivat tulevan juttuun.
Maitoämpäreitä oli hankala raahata tikkaita ylös ja alas joka aamu. Vielä enemmän se kävi juuri synnyttäneen ja huonosti nukkuvan Lisan selälle.
Lisa sairastui. Hänellä oli vatsavaivoja, hän oksenteli ja oli väsynyt.
Lisa oksensi niin usein, että se hankaloitti kotiaskareita. "Oletko sinä raskaana, kulta?" Sigmund kysyi astuessaan paljusta puulattialle. "En ole.. olen vain sairas (khöhh), ei se mitään", Lisa sylkäisi oksennuksen rippeet käymäläaukkoon. "Tämä hajukin saisi minut oksentamaan!" hän nauroi ja tosiaan oksensi taas.
Ruokamyrkytykselle oli syynsä, koska kaupalla ei mennyt kovin hyvin, joten Lisa joutui tekemään töitä vielä enemmän, eikä ehtinyt pöytään ennen kuin ruoka oli jo pilaantunut. Silti hänen ruumiinsa pysyi melko tukevana.
Zack kasvoi niin isoksi, että hänet saattoi laittaa reikätuoliin syömään - ja sitten unohtaa siihen.
Kuten aina talven tullessa, Sigmund paimensi eläimet navettaan, jossa niillä ei olisi niin kylmä kuin ulkona talvipakkasilla.
Lisasta vaativan Zackin hoitaminen oli nyt vielä vaativampaa, kun poika osasi huutaa lujempaa ja myös nukkui vähemmän. Ympäriinsä konttaavan pikkupojan hoitaminen oli vaikeaa, kun pikkupoika osasi jo melkein kävellä ja luoja tiesi koska juosta.
Talvi tuli, joten tuli lumikin. "Tästä tulee raskas talvi", Sigmund ennusti.. ja osui oikeaan.
Talvella kauppaa ei pidetty niin usein auki, ja siten Lisalla oli enemmän aikaa kutoa kankaita. Kankaista tehtiin mattoja ja verhoja taloon.
Kaukaa, niin kaukaa, ettei se ollut enää Aghterin alueita, kiiri viestejä hyökkäilevistä mongoleista, jotka tuhosivat kyliä ja olivat lähes saatanallisen tarkkoja jousiammunnassaan. Sigmund pelästyi näitä viestejä ja osasi kuvitella Aghterinkin liekeissä, aidanseipäissä kuolleita lapsia ja vauvoja, kaupungit raunioina, kuten mongolien tuhoamista kaupungeista ja alueista kerrottiin. Hän alkoi harjoitella miekkailua salaa vaimoltaan, vaikka eihän miekka oikeasti estäisi mongolien väkäskärkistä nuolta lävistämästä hänen kehoaan.
"Lakkaa jo tuijottelemasta ulos ja auta minua", Lisa tiuskaisi miehelleen, joka vain katseli ulos ja päivitteli tulevaa talvea.
Tuli yö, jolloin lumi peitti Huxleyn kauppiaantalon kokonaan ja antoi sille lämpimän ja kodikkaan tunnun.
Lumi ei kuitenkaan estänyt eläimien hoitamista, ja niin kauan kuin maitoa sai, sitä oli lypsettävä. Lisa sai siis jälleen kerran lähteä aikaisin aamulla jäätävään talven pimeyteen lypsämään lehmää vain kynttilän valaistessa.
Tuli päivä, jolloin Lisa viimein suostui ottamaan sormuksensa takaisin. Hänen tunteensa Sigmundia kohtaan olivat melkein tulleet takaisin, kun hän oli muistanut heidän häänsä kirkossa talvella kauniina, aurinkoisena iltapäivänä, jollainen sekin päivä oli.
Vaikka Zack osasikin jo kävellä, se ei tarkoittanut, että vaippoja ei tarvitsisi vaihtaa. Lisan, joka tuntui tekevän talon kaikki työt, oli vaihdettava poika kuiviin kun tämä sitä tarvitsi.
Eräs ihmeellinen, uskomattoman vähiin vaatteisiin pukeutunut nainen tuli ja arvosteli Sigmundin liikettä. Hän kuulemma sai kirjeisiin huonoja arvosteluja. Sigmund ei kuitenkaan ottanut sitä tosissaan, koska nainen oli .. niin vähiin vaatteisiin pukeutunut.
"Sigmund.. minä taidan olla raskaana", Lisa sanoi iloisesti ja yökkäsi perään. "Oletko? No sehän on mahtavaa! Toivottavasti tulee poika", Sigmund sanoi välinpitämättömällä äänellä, joka oli ristiriidassa hänen sanojensa kanssa.
Talvipäivien iloksi sytytetty takka sytytti puolestaan maton tuleen.
"Lisa! Täällä on matto tulessa! Tuo vettä!" Sigmund karjui juostessaan paikalle.
Valkoinen savu nousi matosta, kertoen tulen sammuvan. Sigmund kumosi siihen ämpärin toisensa jälkeen.
Hän sai palon sammumaan juuri kun vesi loppui.
Mutta eräänä päivänä syttyi Zackin oven edustalle jostain ihmeestä palo, joka oli Huxleyn senaikaisen pariskunnan pahin. "SIGMUND! SIGMUND AUTA!"
Liekit levisivät ja tarttuivat Lisaan. "Auta Sigmund! Sigmund!" hän melkein kyynelehti, tuska oli suuri, savu saastutti keuhkot ja liekit tuntuivat polttavan kylmiltä.
Sigmundkin tuli viimein paikalle, kun hän oli kuullut Lisan huudot, jotka olivat melkein anelua. "Lisa! Juokse pois liekeistä! Juokse!" hän huusi, yrittäen taltuttaa liekkejä omalta puoleltaan. Hän alkoi saada tulosta, kun talloi liekkejä sammuksiin.
Mutta itsesuojeluvaisto oli suojellut vain häntä itseään, ei Lisaa, jonka tuskan viimeisen kirkaisun hän muisti enää hämärästi, hän oli silloin vielä taputellut liekkejä pois tunikansa helmoista. Hän näki Lisan pahoin palaneen ruumiin, ruskeat hiukset olivat melkein palaneet pois, silmät olivat kiinni ja iho täynnä verestäviä palovammoja, mutta nainen oli silti hänen kaunis, päättäväinen enkelinsä, vaikka tuli oli melkein polttanut kasvot lihattomiksi ja palaneen lihan haju peitti hänen sieraimensa.
Hän parkui ja itki ruumista, nyt vasta ihmisiä alkoi virrata taloon tulipalon hälyttäminä, mutta liian myöhään. Tästä eivät kansanparantajat Lisaa enää pelastaisi, vaikka he olivatkin tehneet ihmeen ja auttaneet neidon pois kuolemansa partaalta. Se ei olisi totta! Ei olisi!
"Sigmund.. vaimosi on kuollut. Käykö, että asun täällä niin kauan, että löydät vaimon ja toivut tästä, ja autan sinua?" Sigmundin läheinen ystävä kysyi. Sigmund oli liian sekaisin muistaakseen tämän nimeä, mutta hän oli leikillään kutsunut miestä Thoriksi.
"Vaimoni on kuollut?" hän toisti epävarmana. Se kuulosti oudolta hänen suussaan. Thor kuitenkin päätti jäädä Huxleyn kauppiaantaloon ja hoitaa sitä niin kauan, että Sigmund toipuisi.
Zack huusi päiviä äitiään, eikä antanut muiden koskea häneen. Poikaparka oli onneton koko lopun lapsuuttaan äitinsä varhaisesta kuolemasta, koska hän oli ollut vain seinän takana kuulemassa äitinsä huudot, se jätti Zackiin syvät arvet.
Lisa haudattiin Huxleyn pihalle samana talvena, jonka Sigmund oli ennustanut pahaksi. Joul- anteeksi siis Kristuksen syntymäjuhlan aikaan haudalle vietiin kynttilä. Sigmund ei vieläkään voinut uskoa, että hänen aurinkonsa oli poissa, Lisa Huxley, Oliverintytär, ikuisesti poissa, pyyhitty maailmasta. Hän rukoili useammin kuin kerran, että hänen vaimonsa oli päässyt paratiisiin eikä murehtisi enää mitään.
Sigmund ei noussut vuoteestaan vuosiin, edes näkemään poikansa kasvua. Anteeksi timantti, mutta se voi kertoa teille, kuinka ... huonossa jamassa mies oli.
Zackin hiukset kasvoivat pidemmiksi kuin hänen isänsä hiukset, Thor letitti ne yhdelle paksulle letille. Zack ymmärsi, miksi hänen isänsä ei halunnut nähdä häntä, aina kun katsoi peiliin. Hän muisti äidistään kirkkaan turkoosit silmät, ja hän näki ne peilissä. Hänellä oli äitinsä silmät, mutta Sigmund ei halunnut muistaa naista.
Thor hoiti yksin kauppaa, täytti hyllyt ja perheen kukkaron. Se oli raskasta, mutta hän rakasti Sigmundia ystävänään, ja teki sen kaiken miehen vuoksi.
Sigmund nousi sängystään vain harvoin ja jos mahdollista, meni siihen vielä useammin.
Zackilla oli sama huone kuin aina ennenkin. Hän oli jo tarpeeksi vanha mennäkseen kouluun. Kouluun oli mentävä, jotta hän osaisi laskea hintoja ja tehdä merkintöjä, kun perisi kaupan. Eräänä aamuna hän nousi jännittyneempänä kuin yleensä, koska oli hänen ensimmäinen päivänsä koulussa.
Harva kävi kauppiaantalolla heti keväästä, suurin tuottokausi oli keskellä kevättä, kun ihmiset alkoivat tarvita tarvikkeita viljelläkseen, ja loppusyksystä, kun ihmiset alkoivat säilöä ruokaa talvea varten.
Salissa kävi kohahdus, kun Sigmund astui ovesta sinne. Ihmiset kuiskailivat, oliko herra varmasti työkuntoinen tai eikö masennus ollutkin kestänyt hiukan liian kauan. Thorkin katsahti häntä yllättyneenä.
"Isäntä Sigmund on siis palannut töihin? Miten on hänen laitansa, saanko kysyä?" eräs mies, ulkonäöstään päätellen merimies, kysyi Thorilta. "Menkää kysymänä häneltä, jos se teitä kiinnostaa. Minä en ole hänen asioitaan kaupitteleva juoruämmä", Thor vastata töksäytti äkäisesti. "Se tekee kolme aurtuaa."
Thor nukkui kellarissa, samassa huoneessa, jossa aikoinaan edesmennyt Lisa oli uhannut kuolla raskautensa aikana. Huoneessa oli vain yksi sänky, ei mitään muuta, mutta se ei Thoria haitannut. Ei hänkään ollut aina ollut rikkauksiensa huipulla.
Noh, minusta tämä on paljon parempi kuin neljäs osa, esimerkiksi. Tuo Corgesin osa ei tee yhtään oikeutta sille perheelle, josta tykkään tosi paljon. Njaa, Xaviereita en ole vielä pelannut, yritän nostaa mielenkiintoa vaikka orjalla tai naittamalla Annen Sigmundille.. mwahahaha. Kommentteja marsut!
]]>
Adam ei joskus näyttänyt niin hyvältä kuin yleensä. Ainakaan silloin, kun hän oli ajanut suoraan luostarikoulun ohi kapakkaan juodakseen.
Isäntä Eric ajatteli, että oli tarpeellista luoda hyvät suhteet kirkkoon. Hän otti pitkien matkojen päästä tulevia kirkonmiehiä vastaan ja majoitti heitä tiloihinsa. Ehkä kirkkojen suosiollisuudesta olisi joskus hyötyä.
Adamin oli opiskeltava, jotta hän pääsisi mahdollisimman hyvin stipendein jatko-opiskelemaan, joka oli tuohon aikaan harvinaista.
Teologiaakin oli opiskeltava, koska jatko-opiskelu käsitti neljä viidesosaa sitä.
Ericin nuori vaimo María ei ollut vuosiin saanut lapsia, joten pariskunta päätti yrittää jälleen.
Viikkojen kuluessa lady María huomasi voivansa aamuisin pahoin. Hän toivoi sen tietävän raskautta, koska hän ei pahemmin muistanut oireistaan odottaessaan Adamia 16-vuotiaana.
Eric ei ollut luopunut taideharrastuksestaan - hän oli jopa alkanut maalata itse.
Raskaudestaan huolimatta hän jatkoi soittoharrastustaan. Kuten naiselta vaadittiin, hän soitti vain rauhallista ja kaunista musiikkia.
Kuten oli toivonutkin, María oli raskaana. Se tiesi väsymystä ja kipuja, kuten edelliselläkin kerralla, mutta toisaalta lapsen..
Adamia askarrutti edelleen kryptien arvoitus. Hän seisoi siellä yömyöhään.
Perhe söi yleensä yhdessä, rutiinin takia. Heillä ei ollut paljoa yhteistä, mutta perhe oli muodostettava, ja se muodostettiin.
Päivällisen jälkeen kartanon emäntä huomasi vatsansa olevan suurempi kuin hän oli luullutkaan.
Aatelisperheet olivat yleensä kaikkien juonittelujen seassa kateellisia toisilleen. Niinpä salaa toisilleen kateellisia olivat myös Corgesit ja Cowleyt. Corqesit viimeksimainituille kateellisia näiden suuresta vapaaherraperheen omaisuudesta, nämä heille toimivasta verkostosta, jonka Corqesit olivat itselleen sukupolvien saatossa rakentaneet. Adam kiipesi usein kartanon torniin tuijottamaan Cowleyn linnaa, joka oli suurempi kuin heidän, parempi kuin heidän, arvokkaampi kuin.... ja silti oli toimittava yhteistyössä, jotta valtakunta olisi yhtenäinen.
"María, oletko kunnossa? Voitko hyvin?" Eric-herttua tuli kysymään vaimoltaan tämän soittaessa pianoa.
"Voin hyvin", lady vastasi. Hän ei oikeastaan voinut niin hyvin, mutta kohteliaisuudesta niin vastattiin.
Takaisin cembalon ääreen.
Perheellä ei ollut vakituista palvelijaa, koska he eivät olleet kovin varoissaan. Marían oli laitettava ruoka itse, ja se ei aina ihan onnistunut.
Palvelijamattomuus on erityisen hankalaa, hän totesi, kun supistukset alkoivat. Lapsenpäästäjiltä kesti vähän aikaa tulla kaupungilta häntä auttamaan.
Kehtoon ilmestyi poika, joka nimettiin Olafiksi. Lapsella oli selkeästi Corgesien silmät, jotka olivat hyvin pinttynyt ominaisuus suvussa.
Eräänä aamuna Adam taas saapui puutarhaan kryptille.
Nuori mies käveli rutiininomaisesti yhdelle ovista ja kokeili sen kahvaa. Lukossa, sinetöity haudan rauhaan - iäksi.
Tämä nuorukainen oli kuitenkin niin uteliaisuuden riivaama, että oli yritettävä. Hän palasi sisään hakemaan työkaluja.
Keittiöstä löytyi lihaveitsi, jonka hän ujutti oven ja karmin väliin yrittäen sillä katkaista jo lahonneita salpoja. Hän sai oven auki ja nosti sen sijoiltaan sivuun.
Krypta oli samanlaista kiveä seiniltään kuin muutkin. Lattialla oli mädäntynyt arkku, jossa lepäsi jonkun Corgesin lordin ja ladyn kalpeat luut. Arkku oli auki, ei naulattu kiinni kuten yleensä. Adam vastusti oksennusrefleksiä nähdessään jonkun elävän ihmisen oikeat jäänteet, jotakin kuvottavaa, miltä hänet oli suojattu koko ikänsä.
Siispä hän otti jalat alleen ja juoksi hevosrattaille. Hevoset saivat laukata luostarikoululle niin kovaa vauhtia, että kärryt melkein särkyivät. Koulussakaan nuoren Corgesin ei ollut helppo saada luurangon tyhjiä silmäkuoppia mielestään.
Myöhemmin päivällä María saapui paikalle ollessaan kävelyllä (hän oli viettänyt suurimman osan aikaansa sisällä raskaana ollessaan), ja näki saman kuin poikansakin. Hän ei pyörtynyt eikä oksentanut. Se saattoi johtua siitä, että kun hän oli ollut lapsi, kulkutauti oli tappanut suurimman osan hänen sukulaisistaan ja kylän asukkaista. Ruumiit oli haudattu joukkohautoihin, mutta niitä oli niin paljon, että kaduilla mätäni kuolleita ihmisiä. Puhtaat luut eivät sen jälkeen näyttäneet kovin kamalilta.
Hän tiesi poikansa olleen asialla, lapsena tuo oli koko ajan kysellyt kryptista ja mitä niissä mahtoi olla sisällä. María lähti itse nostamaan ovea takaisin sijoilleen.
Asettelu vei ehkä tunnin. Lady toivoi, ettei kukaan ollut nähnyt häntä, koska aatelisten hautojen häpäiseminen oli suuri rikos jopa aateliselta itseltään.
Myöhemmin Adam palasi koulustaan. Hän ajatteli vieläkin haudassa ollutta ruumistaruumistaruumista. Silti järkytys oli mennyt ohi, ja puolen päivää saarnoja kuunnellessaan hän oli vain ajatellut, mitä tehdä ovelle.
Hän vilkaisi lappua, jonka oli luostarilta saanut. Siinä oli pääosin kehuja hänestä ja hänen koulutyöstään ja kuinka suvaitsevainen ja sivistynyt nuori lordi olikaan. Adam huokaisi. Kirkko liehitteli aatelisia kaiken aikaa, vaikka sen olisi pitänyt olla toisin päin.
Kryptan ovi oli jo kiinni. Joku siis tiesi, että se oltiin avattu, ehkä tiesi, että se oli ollut hän. Olikohan joku nähnyt? Mutta kyseleminen voisi olla vaarallista, joku osaisi yhdistää hänet kryptan avaamiseen.
Tämän pienen välikohtauksen jälkeen elämä yritti jatkua normaalisti. Eric ei tiennyt asiasta mitään, María pyöritteli asiaa mielessään.
Adam ei saanut enää inspiraatiota kuten yleensä. Hän ajatteli kryptajuttua koko ajan, eikä enää edes uskaltanut mennä sinne. Oli eri asia haluta nähdä holvien sisäpuoli kuin konkreettisesti nähdä se..
Talon emännällä ei ollut aikaa siivota kaikkea, ja likainen liesi syttyi tuleen. Hän onneksi huomasi sen ajoissa.
Vesiämpäreitä oli onneksi käden ulottuvilla, toisaalta vesikin on loppuvaista, mutta se riitti palon sammuttamiseen. Valkoinen savu kuitenkin tunki keuhkoihin ja sai kaikki yskimään.
"Olinpa taas sankarillinen", María mietti itsekseen, hänhän oli sammuttanut yksin koko palon! Vaikka se olisi ollut ennemmin jonkun henkivartijan tai ylipäätään miehen hommaa.
Muut eivät kuitenkaan edes kuulleet koko palosta.
Eric ei aina jaksanut nukkua. Huoneessa oli kylmä talvisin. Se ainakin piti hereillä, varsinkin jos takan tuli oli jo hiipunut.
Harjoittelun jälkeen María osasi tehdä ruokaa ilman apua. Siitäkin siesi olla ylpeä, aatelisnainen, joka osasi kokata!
17-vuotissyntymäpäiviensä kunniaksi Eric keksi kaivaa kristallilasit ja viinin esiin kaapeista.
Ehm.. Adamilla oli ilmeisen huono viinapää.
"Mikä nyt, äiti?" Adam kysyi, kun tämä ponkaisi pöydästä ylös. "Tuli kai.. viinistä vähän huono.. olo", María sopersi ja juoksi oksentamaan.
Olafista ei ole tullut hirveästi kuvia, tässä tällainen mitätön.
Vuosien saatossa paljastui, että pojalla oli samansävyiset hiukset kuin äidilläänkin.
María otaksui aamupahoinvointien myötä olevansa taas raskaana. Toivottavasti, jollei se sitten ollut vain ruokamyrkytys tai jotakin muuta vaarallista.
Hänellä riitti aikaa pojalleen, vaikka se oikea hoito ei ollut niin miellyttävää.
Oksentelu saattoi sittenkin olla sairautta, koska rouva oli väsyneempi kuin aiemmin.
Niinpä lastenhoito jäi epätavallisesti miesten osalle, jotka tuntuivat hoitavan sen hyvin.
Eei, ei se sairauskaan ollut. María Corges oli taas ennätyksellisesti raskaana, vaikka ensimmäisen ja toisen pojan välillä oli ollut lähemmäs seitsemäntoista vuotta.
Eräänä päivänä Adam sai ilokseen huomata, että luostarin kirjeessä oli pelkkiä kehuja.
Hän poimi kadulta satunnaisen maalaistytön ja toi tämän kartanoon. "Sinulla on kauniit silmät", hän kehui.
"Olet lämmin.. ja hiuksesi ovat kauniit", Adam repi kohteliaisuuksia kaikesta, mitä hän tytössä näki. Ainakin se tuntui toimivan.
Toimivan tarpeeksi.
"Haluatko tulla tänne töihin?" Adam kysyi ohimennen. "Ai palvelijaksi vai? ..lordi?" Scarlettiksi esittäytynyt maalaistyttö kysyi. "Niin", Adam vastasi. "Voi kyllä! Tai siis.. kyllä, mielelläni", Scarlett vastasi.
"Nähdään pian", Adam sanoi. Tyttö kiiruhti takaisin kotiinsa.
Saavuttuaan kotiinsa Scarlett kertoi äidilleen uutiset ja syleili tätä. He asuivat yhden huoneen talossa kaukana kylän keskustasta, heillä oli tuskin mitään. Oli hyvä, että joku edes lähti pois, "yksi suu vähemmän ruokittavana".
Hän syleili myös kihlattuaan, paljon vanhempaa, rumaa miestä. Mies suuteli häntä. Scarletilla oli kuitenkin mielessään ihan toiset huulet..
Hän kävi kaupungilla ostamassa vähän enemmän vaatteita, koska hänellä ei ollut paljoa. Alasti nukkuminen oli ehkä vähän häpeällistä aatelisten kartanossa.
Scarlett saapui aamulla kartanoon. "ööh.. Onko täällä ketään?"
"Scarlett?" Adam tuli yläkerrasta portaita alas tyttöä vastaan.
Hän tervehti tätä suudelmalla. Ericiä se ei haitannut, olihan hän itsekin joskus leikkinyt piikojen kanssa, mutta leikki sai pysyä sitten tuolla linjalla..
Scarlett oli yllättynyt talon suuruudesta. Käytäväkin oli sen kokoinen, että hän olisi voinut asua siinä tilassa onnellisesti koko elämänsä!
Adam oli menossa yliopistoon, ja hän keskusteli asiasta innokkaasti isänsä kanssa.
Kirje saapui; Adam oli saanut taiteellisuudestaan ja hyvistä arvosanoistaan luostarikoulussa kaksi apurahaa. Ne eivät olleet järin suuria, verrattuna siihen, mitä hän perheeltään sai mukaan, mutta jotain sentään.
Scarlettin työt alkoivat, hän siivosi aluksi keittiön ja puhdisti paljut.
Hänellä oli huone, joka oli suunnilleen samankokoinen kuin hänen perheensä talo, sänky, vaatekaappi, kynttilänjalka, maalausteline ja jopa kirjahylly, paitsi että hän ei osannut lukea.
Tässä hänen huoneensa toiselta puolelta.
Illalla, kun työt oli tehty, palvelustyttö suuntasi Adamin huoneeseen. Hän oli ollut juuri maalaamassa.
"Tämä paikka on mahtava! Niin iso ja lämmin ja mukava ja kaikkea.." Scarlett päivitteli Adamille.
Nuoret jäivät Adamin huoneeseen.
"Lähden kohta yliopistoon", Adam sanoi, "Etkä näe minua vuosiin." Scarletin ilme muuttui. "Saatan saada vaikka lapsia sinä aikana!" "Mitä, siltä mieheltä vai? Lapsistahan tulisi kamalan rumia!" poika nauroi.
Juuri silloin alkoi Marían synnytys.
Scarlett juoksi Adamin huoneesta hameitaan oikoen. "Minä osaan tämän, rauhoittukaa! Nyt tarvitaan kuumaa vettä.." hän oli pari vuotta aiemmin auttanut äitiään synnyttämään veljensä, joten hän ei ollut ihan avuton.
María sai taas pojan, joka tällä kertaa nimettiin Danieliksi. Scarlett ihmetteli, kuinka nainen sai vain poikia, mutta toisaalta se oli mukavaa vastapainoa kuningattarelle, joka tuntui saavan vain tyttäriä.
Eräänä aamuna hyvin aikaisin Adam lähti yliopistolle.
Joten Scarletin oli katettava ruoka vain kahdelle. Hän jäisi kaipaamaan poikaa.
YLIOPISTOLLA
Tässä kuluu nyt taas muutama vuosi, ja sitten palataan ajassa taaksepäin Corgesin kartanon muutamaan vuoteen.. toivottavasti tajuatte.
Adamilla oli viileä, olkikattoinen mökki aavikolla.
Jostain syystä vuosi myöhemmin yliopistoon saapunut Paul Cowley oli vihoissaan hänelle. Varasti aina hänen kirjeensä kotoa.
Hän tapasi nuoremmankin pojan, Johannin, joka oli huomattavasti mukavampi kuin veljensä.
Cowleyn talon palvelijatar Anna oli enemmän kuin mukava. Hän pitäytyi kuitenkin palvelijan roolissaan eikä hyväksynyt pientä flirttiä..
..vähään aikaan. Johann tuli vähän kateelliseksi, hän oli itsekin yrittänyt samaa tyttöä, mutta tuo ei ollut lämmennyt hänelle.
Adam ei tietenkään jaksanut tehdä töitä, joten hän maalasi elannokseen.
Paperi oli hyvin usein vähissä, eikä kalliiden kirjojen lehtiin viitsinyt kirjoittaa, joten muistiinpanot saivat paikkansa pöydän pinnasta.
Hän sai myöhemmin myös Johannin vihat päälleen. Mies yritti löytää jotakin likaista hänen kirjeistään, koska Adam oli vietellyt hänen palvelijansa.
"Tuo se takaisin! Senkin varas! Mitä sinä oikein.." joskus Adam ehti nimittelemään kirjevarasta, muttei koskaan saanut tätä kiinni.
Maalauksetkaan eivät tuoneet paljoa rahaa, ja niiden valmistuminen vei aikaa.
Anna kävi joskus hänen talollaan. He eivät olleet edenneet kovin pitkälle, mutta se oli Adamin suunnitelmissa.
Hmm. Ja mikäköhän Adamin kakkostavoite on :p
Adam pyysi Annaa muuttamaan luokseen palvelijaksi. Hän ei jaksanut tehdä ruokaansa itse.
Joten Anna siivosi ja hoiti taloutta, kun Adam saattoi keskittyä opiskeluun.
"Et ole tosissasi! Et voi olla raskaana!" Adam ihmetteli, kun Anna kertoi hänelle tosiasiasta, joka seurasi yhdessä vietettyjen öiden jälkeen.
Annalla oli kyllä kihlattu, mutta tämä ei suostunut olemaan hänen lähellään. "Mene kauemmas nainen! Me emme ole edes olleet ...yhdessä! Tuo ei ole minun lapseni! Kiitä onneasi etten saata sinua häpeään!" mies oli päättänyt olla kertomatta muille, että Annan lapsi ei ollutkaan hänen. Millainen mies päästi vaimonsa vieraisiin?
Ja niin koitti Annan synnytyksen aika.
Hän sai kauniin tytön.
"Miksi tytär? Miksi edes lapsi! Tuo ei voi olla minun tyttäreni!" Adam päivitteli kuullessaan asiasta.
"Jos tulee selville, ettei lapsi olekaan kihlattusi lapsi, en tunnusta isyyttä", Adam sanoi Annalle totisena. "Sillä on sinun ihosi, molemmilla meillä on mustat hiukset. Kukaan ei voi -" "Etkö sinä koskaan katso ihmisiä silmiin? Tyttärellä on sinun silmäsi, Corgesien silmät. Jos et tunnusta, saatat itsesi vielä suurempaan häpeään. Parempi ettet sotke mitään. Hänen nimekseen muuten tulee Olivia." Anna vastasi äkäisesti.
TAKAISIN CORGESILLE
Scarletilla oli paljon omituisia vatsavaivoja Adamin lähtöä seuraavina viikkoina.
Vaikka María oli yhä yleensä väsynyt, hän nousi yhä useammin vuoteestaan vaikka leikkimään Olafin kanssa.
Scarletille tuli keskenmeno, hän oli ilmeisimmin ollut raskaana Adamille. Parempi niin.
Keskenmenon jälkeen arkeen paluu liian nopeasti vaati veronsa.
"Voi ei", Eric mietti nähdessään pyörtyneen palvelustytön, "nyt hän on varmasti kuollut."
"Jumala, auta meitä ja tätä tyttöä.. Isä meidän joka olet taivaissa.."
Samaan aikaan kaupungilla ollessaan María tapasi kuningatar Emmelinen. "Erittäin mukava tavata, teidän ylhäisyytenne.. emme olekaan tavanneet ennen", hän mumisi tervehdyksen.
Marían yllätykseksi kuningatar ei ollutkaan sellainen tapoihin jähmettynyt monarkki, jollaiseksi hän tämän oli kuvitellut, vaan aivan oikea, kaunis, iloinen ja eloisa ihminen, jolla oli vilkas mieli ja kauniit ajatukset. Tällaisia olivat varmaankin enkelit tai lähellä Jumalaa olevat ihmiset.
Olaf kasvoi pituutta ja sai täysipituisen sängyn.
Hänkin innostui pia- siis cembalonsoitosta kuten äitinsä.
Olaf tapasi prinsessan, Elisabetin, joka oli suunnilleen saman ikäinen kuin hänkin. Tyttö oli mukava ja kuunteli häntä, kun hän kertoi asioita kirjoista ja tarinoista ja siitä, mitä hänestä tulisi isona.
Scarlett alkoi tykästyä pieneen Danieliin, jolla oli paljon mukavammat olot kuin hänen pienellä veljellään. Corgeseilla oli kauniit silmät kaikilla, sen hän oli huomannut.
Olaf ja Elisabet leikkivät tanssivansa pihalla. Harmi että tyttö oli varattu jo Paul Cowleylle, kun Johann Cowley oli mennyt Adeleiden kanssa naimisiin. Taas yksi syy olla kateellinen Cowleyn perheelle.
Scarlett oppi keittiössä valmistamaan vielä hienompia ruokia kuin oli joskus osannut. Välineet olivat paremmat, samoin ainekset, kun kotona oltiin vielä tehty leipää männyn puunkuoresta.
Eräänä iltana Olaf putosi portaita alas.
Kaikki olivat olleet kauhuissaan, mutta vain hänen kasvoissaan oli haavoja. Muut olivat "vain" verta ja ruhjeita, mutta arpi silmäkulmassa jäisi iäksi.
Eric yritti lähestyä väsynyttä vaimoaan, mutta tuli torjutuksi. "Rakas.. tulisit nyt.."
María melkein heitti miehen luotaan. "Etkö sinä tajua, mitä täällä tapahtuu! Olafkin melkein kuoli eikä Scarletilla kohta riitä enää aikaa Danielillekaan! Meidän on ryhdistäydyttävä!" Eric tunsi mielessään kuohahtavan.
Hän löi vaimoaan vatsaan.
"Typerä nainen! Sinä olet vain ..nainen! Ei sinun kuulu ajatella mitään -- piruvie, vaimohan on miehensä omaisuutta!" Eric karjui ja marssi pukeutumaan.
Kostaakseen vaimolleen hän yritti lähentyä palvelijatarta.
"Ei se nyt oikein käy. Minä olen kihloissa ja.." Scarlett mumisi työntäessään Ericin ulottuviltaan.
Väsymys painoi Scarlettia. Talo oli tosiaan iso, joten oli paljon siivottavaa ja vielä kaksi lastakin hoidettavina.
María kärsi taas aamupahoinvoinnista. Hän toivoi taas olevansa raskaana, kaikesta vaivasta huolimatta pikkuvauvat olivat niin suloisia.
"Etkö sinä ollenkaan välitä vatsavaivoistani! Vaadin sinua välittämään!" María sanoi Scarletille, joka katseli kirjahyllyä. "Se on vain aamupahoinvointia, tavallista raskaana oleville..." Scarlett selitti. "Vähätteletkö sinä minun vaivojani!" lady kirkui ja lähetti Scarletin piiskattavaksi.
Voivoi. Tässäkin meni taas aikaa ja ihmiset hoputtivat. Noh.. Huxley tulee joskus. Kiitos marsut!
]]>Sims 2 Fashion parsimonioussista, 1000 - 1400
A Midsimmer Night's dream (modista sekin)
Yksittäisiä? Okei
Lisäilen sitten kun tulee mieleen.
]]>
Cowleyn perheessä oli pienempi pöytä kuin kunikaallisilla, mutta kaikki mahtuivat sen ääreen. Lady (köh) Katherineen mahtui niin paljon ruokaa, että hänelle oli varattu kaksi kippoa. Henrik selitti pöydässä aina jotakin pojilleen Katherinen kuunnellessa ja myötäillessä välillä.
Joskus itse kuningaskin tuli vierailulle. "Pahoittelumme, teidän Korkeutenne, Henrik on juuri luostarilla opiskelemassa sairaiden parantamista, eikä voi olla täällä. Minä kuitenkin toimin emäntänä." Katherine selitti ja katsoi poispäin. Hän ei oikeastaan pitänyt Richardistakaan, jonka vaimo oli taas tuo kaiken pahan alku ja juuri Emmeline, johon hänen aviomiehensä oli rakastunut.
Paul ei aina jaksanut perijäselitystä ja perijäselitystä ja perijäselitystä ja perijäselitystä, ja oli mukavaa mennä linnan pihalle ja tuijotella tähtiin.
Cowleyn linnan portti uusittiin. Henrik oli itse tilannut ulkomailta hienon, rautaisen portin, joka oli taottu kauniiksi kuvioiksi mutta silti kestäväksi. Kyllä uutta porttia kelpasikin ihailla.
Vaikka lordi Henrik olikin ihastunutrakastunut Emmelineen, Katherinenkin kasvot ja avara pääntie kelpasivat hänelle.
Paul tapasi Phil Dirkerin, jonka kanssa jutteli porttien ulkopuolella. "Te siis maksatte meille veroja maasta, jonka omistatte?" hän kyseli. Olisi hyvä tuntea hallinto. "Niin teemme. Tekö elätte veroilla ja kokoatte kuninkaalle armeijan, jos hän sellaisen tarvitsee? Jännittävää! Annetaanko meille aseet?" Dirkerin poika vastasi kysymyksellä. "Kyllä mekin teemme jotain töitä, sillä pelkät verot eivät meitä elätä. Mutta saatte kyllä aseet, jos sota tulee, mutta harjoittelu vie vuosia!" Paul mainosti. Hän oli lukenut paljon ja nautti saadessaan vuodattaa sitä jollekkin ymmärtämättömämmälle.
Suurimman osan ajastaan Paul leikki Johannin kanssa, vaikka kuilu heidän välillään olikin suuri, aatelisperheen perijä ja niinsanottu "turha" poika.
Linnan miespalvelija monine apulaisineen valmisti Cowleyn perheelle ruokaa välillä vähän turhaankin. Tällä kertaa pöydässä oli eksoottisia, vaaleita, rasvassa paistettuja leipiä, joiden välissä oli vuohenjuustoa. "Tämä on hyvää!" Katherine mumisi suu täynnä käytöstavat unohtaneena.
Cowleyn linnasta kun löytyi jos jonkinmoista asetta ja harjoitteluvälinettä, pojat varastivat varastosta (heheh) säkit, jotka täytettäisiin yleensä tuohella ja joilla hutkittaisiin harjoitteluparia, ja täyttivät ne höyhenillä, joita metsästäjät toivat linnaan.
Niinsanottua (höyhen)kevyttä harjoittelua.
Lordi Henrik Cowley hoiti valtionasioita niinkuin hänen piti, mutta linnan raha-asiat olivat hiukan huonossa kunnossa. Sieltä jouduttiin välillä myymään hirventaljoja, jotta olisi varaa ylläpitää sotilaita, palveluskuntaa ja niin edelleen.
Katherine tunsi olonsa vähän rauhallisemmaksi, ja hän harjoitteli cembalonsoittoa (leikitään, että aina kun aiemmin olen sanonut piano, olen sanonut cembalo! piano keksittiin vasta 18.century), joka oli hänen mielestään jännittävä soitin. (ja leikitään että toi näyttää cembalolta!)
Katherine oli raskaana, mutta vyötti itsensä niin kuin hänen mielestään hänen kuului. Hän ei halunnut näyttää olevansa tavallinen, heikko nainen muiden joukossa, yhtä alistettava kuin kaikki muutkin. Kantaessaan lastaan(?) hän joutui usein muistuttamaan itselleen, että oli voimakas nainen, lady, joka olisi käynyt komentamaan sotajoukkoa. Niin hän oli. Kyllä. Tietenkin. Miksi ei?
Henrik oli levoton Katherinen raskauden tähden. Hän oli kirkolla ja luostarissa työskennellessään kuullut, että nainen saattoi jopa menehtyä raskauteen. Pahentaisiko Katherinen vyö asiaa? Mitä jos nainen ei saisi henkeä?
Paulin ja Johannin huone ei paljoa muista lastenkamareista eronnut, kaksi karua, mutta oikeastaan mukavaa sänkyä, lelulaatikko ja vaatekaappi. Mitä muuta he tarvitsisivat? "Etuoikeuksia", jupisi Paul mennessään nukkumaan.
Ja tietysti tuo kelvoton miespalvelija menee ja sytyttää tulipalon.
Sankarillinen Henrik ryntäsi vesisankojen kanssa esiin ja sammutti yksin koko palon valkoisen savun noustessa tulipesäkkeestä.
"Mitä sinä oikein kuvittelit tekeväsi? Olisit voinut polttaa koko linnan!" Henrik huusi ylipalvelijalle, joka mumisi anteeksipyyntöjä ja selityksenalkuja. Sai mies sentään pitää työnsä.
Palvelija osasi myös soittaa cembaloa. Henrik tunsi äkillisesti kaiken sen romantiikan, jota ei oltu suunnattu kuningatar Emmelineen, heräävän sisällään ja vei rouvansa tanssiin.
"Onko tuo korsetti teille hyväksi, arvon lady.. saatteko henkeä?" Henrik kuiskasi pyöräyttäessään Katherinen ympäri tanssissa. "Et sinä normaalisti minua kutsu noin.. ja minulla on vahvemmat vatsanalueen lihakset kuin sinulla", Katherine vastasi ja painotti viimeistä kahta sanaa, "arvon lordi."
Henrik ei vastannut, vaan taivutti ladynsa taaksepäin ja painoi suudelman tämän huulille.
Johann kohtasi itseään paljon nuoremman talonpoikaistyttösen, Faith Dirkerin, jonka tummasta ihosta ja kauniista silmistä hän piti paljon. Hiukset olivat kiharat, ja hiukan karheaankin käteen oli mukava koskea hänen hyvästellessään tytön. Muutama askel tuntui kevyeltä kuin pilvissä, aivan kuin hän olisi nähnyt mukavaa unta.
"Et saisi seurustella moukkien kanssa", Henrik pamautti Johannin takaisin maan pinnalle. "Moukkien? Ei hän ollut moukka! Ja on Paulkin seurustellut hänen isoveljensä kanssa!" Johann sanoi vastaan. "Phil Dirker on tuleva maatalon isäntä, ei vähäarvoinen siskonsa jolle ei minun tietääkseni ole naimakauppaakaan tiedossa", hänen isänsä vastasi. Niinpä ei Johann tavannut Faithia enää, ja tytön tummahko iho ja suloiset kädet saivat hiipua hänen mielestään.
Ollessaan iltapäiväkävelyllä Katherinen lapsivedet tulla humauttivat ulos ja hän alkoi huutaa. "Äiti! Mitä tapahtuu! Et kai kuole? Miksi sinuun sattuu?" Johann ihmettelee ja hälyttää isänsä parinkymmenen lapsenpäästäjän kera paikalle. Kuningatar sai selvitä vain kolmella!
Katherine synnytti kauniin tytön, jolle hän antoi nimen Liza, ja pojan, jonka nimeksi tuli Thyme, ja he saivat paikkansa yläkerran lastenkamarissa.
Katherine rakasti kauniita lapsiaan, erityisesti nauravaa Thymeä, ja hän hoisi vauvojaan palvelusväen avustuksella - saaden puoleensa kummeksuvia silmäyksiä. Mutta olihan hänkin kummallinen, itsekin. Ei tavallinen nainen.
Uusien lasten myötä Paul tunsi itsensä hyljätyksi. "Typerää timjamia ja typerää Lizaa hellitään enemmän kuin minua, tämän linnan perijää!" hän kirosi.
Pakkasen kiristyminen ja tuulen äänet saivat huolet unohtumaan ja Paulin yrittämään tiirailla lumisadetta lasimaalatun ikkunan läpi.
Henrik oli vaihteeksi taas hiukan rakastunut vaimoonsa, ja maalasi eräänä aamuna, sellaisen yön jälkeen, vaimostaan kuvan kylvyssä. Hän jopa jätti sen siihen kaikkien nähtäville!
Samaan aikaan Katherine valitsi itselleen uuden leningin, tällä kertaa sinistä, kirjottua pellavaa pohjoisemmilta mailta.
Tullessaan kiviportaita alas hän käveli vastaan alastonta itseään. Silmäiltyään maalausta ja sen esittämän henkilön leveitä harteita ja vahvoja solisluita Katherine totesi olevansa normaalia maskuliinisempi nainen ja lordinsa tajuavan sen. Hyvä niin.
Kun paksu lumipeite tuli, Johann ja Paul olivat täysin sen kimpussa. Sisäpiha sai koristeikseen lumihevosia, lumiritareita ja päättömiä ruumiita, miekan ja enkeleitä ja mieshahmoja lumeen, kaikkea sotaisaa mistä he olivat lukeneet.
Ei niin, etteikö pakkanen olisi ajanut pumpulissa kasvaneita, laihoja aatelispoikia takaisin sisälle ja keiton ääreen.
Talvet leikkien jäivät taakse, kun muutamassa vuodessa pojat venähtivät pituutta.
Muutama vuosi ei sammuttanut Henrikin ja Katherinen äkillistä rakkauden uudelleensyntymistä.
Kumma juttu, nämä naiset tuntuvat aina tulevan sairaiksi oltuaan miestensä kanssa. Niin joutui vahva Cowleyn istuimen lady Katherinekin vuoteenomaksi. Henrik vietti yönsä tämän vieressä valvoen, vaikkakin haaveillen Emmelinestä.
Katherinella oli vatsanseuduilta vähän huono olo.. eikä naisenpäiviäkään ollut tullut.. eikai..
Eräänä kevätpäivänä hän tunsi itsensä hyvin huonovointiseksi, ja kivut olivat suuret.
Katherine oli nimittäin odottanut vauvaa, ja se, mitä vauvasta oli alullaan, meni kesken. Syy oli puosk.. siis lääkäreiden mukaan sairaus, jota tämä oli potenut kuukausikaupalla.
"Piristy nyt vähän.. se oli Jumalan tahto, että lapsi ei synnykään.. ehkä siinä oli jotakin sopimatonta", Henrik yritti piristää vaimoaan, joskin vähän väärillä sanoilla.
Pojat joskus pelasivat käsipelejä siitä, kuka naisi Adeleiden. Johannille, joka oli rakastunut tyttöön, se olisi plussaa, varsinkin, kun kuninkaalla ei ollut vielä poikaa, ja Paulille, joka ei pitänyt vanhimmasta prinsessasta, se olisi miinusta, ja kummatkin jännittivät sattumiin perustuvien pelien tuloksia.
Pelit päättyivät aina tappeluun, pitäisikö naima-asia arpoa vaiko ei. Lopulta veljekset sopivat, että Johann saisi Adeleiden, vaikka olikin nuorempi. Hän kutsui kirjeitse prinsessan kylään kysyäkseen isältään lupaa naimisiinmenoon, kuningas oli sen luvan jo antanut. Johann oli vähän harmissaan, koska kaupungilta oli tullut tieto, että kuningatar oli synnyttänyt pojan, ja sitä oltiin juhlittukin. Hänestä ei tulisikaan kuningasta.
Adeleiden tullessa palvelijaparvineen linnaan, Johann vei hänet sivummalle ja he jakoivat ensisuudelman.
"Ei käy! Paul menee hänen kanssaan naimisiin, et sinä!" Henrik oli huonolla tuulella ja huusi senhetkisen mielipiteensä julki. "Ohjaa hänet ulos!" hän tiuskaisi hovimestarille. "Mutta isä.. Minä olen häntä vanhempikin.. ei tässä pitäisi olla mitään estettä.. isä..?"
Ja niin sai prinsessa Adeleide lähtöpassit ennen kuin ehti kunnolla asettua aloilleenkaan.
Henrik mietti päätöstään yhä uudestaan ja uudestaan. Ehkä se ei ollut oikea päätös, mutta hän oli mies, ja hänellä oli miehen ylpeys, joten hän ei perääntyisi sanastaan.
"No, saatko viedä sen prinsessasi vihille?" Paul tiedusteli asettuessaan ruokalevolle Johannin kanssa. "Isä sanoo etten. En ymmärrä miksi. Ihan yhtä hyvä naimakauppa sekin olisi - paitsi sinulle ei sitten tulisi yhtä suuria myötäjäisiä - ja sinä voisit naida Elisabetin, sen hunajahiuksisen tytön, ja minä taas saisin mitä haluan, sinä mitä haluat, miksei se käy heille? Miksi on aina noudatettava hierarkiaa!" Johann purkautui vihastaan.
Joskus Henrik kävi kaupungilla, ja törmäsikin usein tungokseen, josta eivät edes hänen vartijansa saaneet häntä läpi. Joukossa näkyi jokin merimiehen näköinen tyyppi, luostarin sisar, pari talonpoikaa, ihmeellisesti pukeutunut punatukkainen mies ja pahamaineinen vuoristossa asuva vaaleatukkainen mies, miekkakin vielä vyöllä. Mikä hänen nimensä olikaan... Henrik ei saanut sitä mieleensä.
Henrik ja Katherine yrittivät saada lapsen, jotta lady pääsisi yli masennuksestaan, mutta tämä ei tullut raskaaksi.
Ajan kuluessa lapsetkin kasvoivat. Molemmat puettiin kevyisiin pellavamekkoihin, jotka olisivat ehkä sopineet talonpoikien pojille ja tyttärille, mutta se oli mukavaa kangasta, ja helposti pestävissä. Kaksoset kun olivat aika sottaisia.
Lizalla oli mustat letit, leveä hymy ja sininen pikku mekko. Johann rakasti tätä pikkutyttöä, joka jaksoi aina nauraa hänelle.
Kylvyssä Henrik ajatteli asioita, kuten moni muukin yleensä, ja hän harkitsi yhä päätöstään Adeleiden ja Johannin jutusta. Nuoret eivät olleet nähneet toisiaan pitkään aikaan, ainakaan hänen tietääkseen, mutta mistä sen tietäisi mitä he saisivat päähänsä?
Eräänä talviaamuna Johann ja Paul sitten heräsivät, noustakseen vaunuihin, jotka kuljettaisivat heitä pitkän matkan kauas kuumalle tasangolle, joka ei enää ollut Aghterin aluetta, opiskelemaan. Corgesinkin poika oli jo mennyt, mikseivät siis hekin? Johann ei oikeastaan aikonut opiskella pitkään, hän ei ollut perijä ja haaveili Adeleiden viemisestä vihille.
Vielä oli pimeää, kun he tulivat alas portaita lumihankeen. Kukaan ei ollut lapioinut tietä auki. Paul kuiskasi hyvästin kotipihalleen, he nousivat vaunuihin.
YLIOPISTOLLA
Tässä tapahtuu nyt "muutama vuosi", tämän enempää en näytä poikia ennen kuin he tulevat yliopistolta, suunnilleen silloin, kun Liza ja Thyme ovat lapsia.
Cowleyn vanhimmat pojat elivät karua elämää yliopistolla. Johann pukeutui kevyisiin vaatteisiin kuumuuden takia, kun..
..Paul taas pukeutui siniseen viittaan kuten nuoren lordin kuuluikin. Hänen asusteensa eivät kyllä sopineet rakennukseen, joka oli Paulin mielestä "kuusi kertaa askeettisempi kuin yhdenkään maanviljelijän surkein vaja". Mitä "maanviljelijä" antaisikaan päästäkseen tuonne opiskelemaan!
Jostain syystä molemmat halusivat tulla kokeiksi, jotka valmistaisivat upeita ruokia ihmisille, mutta se ei oikein sopisi valtakunnan tulevalle kakkosmiehelle, Paulille. Hän menisi ehkä armeijaan tai jotain.. mutta sopihan niitä aineita, joista voisi ehkä päästä kokiksi, opiskella ainakin vuosi.
Johannin olo oli sietämätön, hän ei ollut nähnyt Adeleidea puoleentoista vuoteen. Nyt he olivat kuitenkin sopineet, että tyttö tulisi laivalla katsomaan Johannia. Se olisi ainoa kerta, hän päätti, hänen opiskelija-aikansa kuluessa, kun he näkisivät. Prinsessalle oli liian vaikeaa tulla toiseen maahan aavikolle ja vielä salassa.
Punahiuksisen prinsessan ilmaantuessa pihalle Johann kaappasi tämän syliinsä. "Sinähän olet kasvanut!" Adeleide parkaisi. Mies oli kyllä vanhempi kuin hän, mutta noin iso.. "Kasvanut!" hän toisti häkeltyneenä.
"Ei kai ikäni haittaa rakkauttamme.. Matkasit sentään tänne asti vain minua tapaamaan!" Johann sanoi ja hyväili Adeleiden poskea.
Johann lankesi ritarillisesti polvilleen ja lausui: "Minä lasken kaiken rakkauteni sinun jalkojesi juureen ja olen oleva vain sinun rakkautesi, ja ajan alusta ajan loppuun olen sinua nöyrästi palveleva". Hän oli lukenut sen jostakin kirjasta, jossa kerrottiin ritareista. Adeleide ainakin näytti ihastuneelta.
Asuntolalla oli Johannin mielestä aivan liian ränsistynyttä Adeleidelle, ja hän päätti viedä tämän majatalolle.
Ei sekään kamalasti hienompi ollut. He joivat alakerrassa, hän olutta ja prinsessa viiniä, ja siirtyivät yläkertaan kuin kypsimmätkin aikuiset.
"Vannon, että menemme naimisiin", Adeleide sanoi, kun he olivat vallanneet suurimman huoneen, jossa oli suurin sänky.
"Johann, kulta, ei nyt, älä, en minä.." Adeleide pyysi jo pelästyneenä. "Mikä hätänä?" Johann kysyi ja hellitti otteensa. "En oikein tiedä tästä paikasta, kaikki oljet ja likaiset peitteet ja lohkeileva seinä ja.. en minä tiedä, onko tämä se paikka, jonka haluaisin.."
"Jos et ole valmis, meidän ei tarvitse tehdä mitään", Johann vastasi ja nousi ylös. Sanoissa oli vähän jotakin manipuloivaa, mutta silti hän osoitti olevansa kiltti ja etenevänsä juuri niin kuin Adeleide haluaisi. Tämä huomasi sen ja ihaili Johannin oveluutta, kaikkea tässä.
"No jos sinä haluat niiiiiiin..." prinsessa vastasi ja nosti kätensä Johannin harteille.
"Oletko ihan varma?" Johann kysyi viime hetkellä, häntä alkoi jo itsekin pelottaa ajatus prinsessan häpäisemisestä. "Kylläkylläkyllä olen, juu juu!" Adeleide oli hiukan nopea .. etenemään.
Johann nukahti, mutta Adeleidea ei kauheasti sellaisen kokemuksen jälkeen huvittanut nukkua. Hän korjaili kampaustaan ja meni alakertaan.
Pian jo Johannkin liittyi seuraan - tosin täysissä pukeissa. "Olen vähän miettinyt.. sinä olet kunnon tyttö.. että jos nyt tapahtui vahinko niin.." hän kaiveli taskujaan ruokakipon ääressä.
Adeleide sai Johannilta sormuksen. "Voimme kihlautua täällä, on täällä kai pappi jossain, ja isäni ei voi meitä estää täällä!" Johann tunsi olevansa kuin kirjojen rakkauskertomuksissa, salaa meni kihloihin.
"Tälle salassa alkavalle, upealle liitolle!" tuore pari joi maljan viiniä pöydässä.
Pian oli jo prinsessankin lähdettävä takaisin kotimaahansa, ettei hänen poissaoloaan alettaisi epäillä. "Hyvästi, vaimoni, nähdään", ja tyttö lähti pois, moneen vuoteen he eivät näkisi toisiaan. Muistutti oikeasti rakkaustarinaa, turhamaista, Johann mietti jälkikäteen.
Veljekset opiskelivat vuosia, normaalissa rytmissä. Paperikääröt olivat aina vähän lopussa, aavikon kuivuus ei tehnyt niille hyvää, ja Johann naputteli sormiaan pöytään odottaessaan palvelijattaren tuovan lisää kääröjä (näkymätön tietokone:D).
Pojat saivat myös todistaa hienoa tapahtumaa, kun aavikolla satoi ensimmäistä kertaa varmaan kolmeenkymmeneen vuoteen! Hiekkaan puhkesi sadoittain kukkia, jotka olivat vain odottaneet tilaisuutta versoa.
Sade kesti päiviä, eikä kukaan uskaltanut ulos. Sen loppuessa Johannista oli hauskaa hyppiä kovettuneeseen hiekkaan muodostuneissa vesilammikoissa. Se oli raikasta, puhdasta, suodattunutta vettä kaiken sen kuumuuden ja pölyn keskellä.
Paul ei ollut vielä tutustunut naisiin. Hän koetti onneaan erään palvelijattaren kanssa, mutta tyttö, joka oli palvelijana hänen asuntolassaan, torjui nuoren lordinalun suoraan.
Kun Paul oli nukkumassa ilmaisessa yösijassa, hänen kopperoonsa tuli kummallinen heppu, joka varmaan aikoi ryöstää hänet. Aika kovaäänisesti, tyyppi vain räyhäsi siinä jotakin tilanpuutteesta ja lähti sitten pois. Outo hiippari, hän mietti jälkikäteen.
Köyhä mies, joka oli ollut todistamassa Johannin ja Adeleiden kihlausta, tuli pyytämään Paulilta almua ja saikin tämän viinin rippeet kasvoilleen. "Kehtaatkin puhua minulle, saastainen loinen!"
"Älä koske minuun! Saan vielä jonkin taudin!" Paul huusi ja hääsi miehen pois.
Että hän vihasi alaluokkaa! Se palvelustyttökin oli torjunut hänet, miten he kehtasivat! Luulivat olevansa parempia ihmisiä.. että, voi että, kamalaa! Miten tuollaisia ihmisiä olikin olemassa, sellaisia, jotka eivät tajunneet omaa arvoaan!
Kotosalla paljulta alastomana kävellessään Paul kohtasi järkyttävän näyn; tumma, alaston nainen tanssimassa sopimattomia tansseja! Tätä hän nyt vähiten kaipasi! Tumma nainen sai nähdä vaalean aatelispojan parkaisevan ja juoksevan sisälle.
Opiskelussa oli huonoja puolia, kuten se, että ruoka oli valmistettava yksin. Sitähän ei palvelijoiden varassa kasvanut Paul osannut, ja hän poltti joka ruoan pohjaan.. Sehän oli naisten homma!
Kaikki saivat siis syödä palanutta ruokaa, myöskin se palvelustyttö, joka oli torjunut Paulin. Tämä nauroi itsekseen.
Vuodet kuluivat opiskellen...
Ja tottuen siihen, että kaikki näkivät, kun oli pesulla..
TAKAISIN COWLEYLLE
Aika siinä välissä, kun pojat ovat opistolla
Henrikillä ei enää kunnolla ollut juttuseuraa, kun pojat olivat menneet opiskelemaan. Hän ei jaksanut puhua Katherinen kanssa.
Katherine keskittyi aika lailla kahteen pienempään lapseen. Hän yritti opettaa lapsilleen kävelemistä ja puhumista ja sen sellaisia palvelijoiden hoitaessa muut askareet.
Ei hitto tuo Katherinen suu :)
Kaksosista kasvoi tasapainoisia pikkumarsujalapsia, jotka pitivät myös toisistaan. Eivätkä osanneet osoittaa sitä muuten kuin halailemalla toisiaan kaiken päivää.
"Tulepas nyt äidin syliin", Katherine jutteli nostaessaan Thymeä tottumattomasti lattialta.
Henrik opetteli uusia taisteluliikkeitä, joihin kuului kummallinen irvistys ja potku sivulle polvella, ei jalkaterällä, kuten yleensä.
Hänkin osallistui lasten kasvatukseen. Henrik piti erityisesti Lizasta.
Lordi Cowley ja hänen rouvansa yrittivät taas saada lapsen. Eivät kai onnistuneet.
Joka aamu, kun lapset heräsivät, alkoi se todellinen hullunmylly..
Oli kuitenkin päiviä, jolloin Katherinekaan ei suostunut hoitamaan lapsiaan.
Aatelisparilla oli yhteiset kylpyhetket, erilliset huoneet, joissa he kylpivät. Palvelijoiden lämmittämässä vedessä saattoi lillua tunteja ilman että tajusi mitään! Lisäsivätköhän ne siihen jotain ainetta.
Takaisin vauvojen opetukseen. Thyme ei enää ollutkaan niin aurinkoinen kuin vauvana, eikä tahtonut oppia puhumaan ainakaan äitinsä opastuksella.
Aika turha kuva, mutta tykkään kävelevistä taaperoista.
Henrik myöhästeli töistä, kun nukkui liian myöhään. Valvoitko liian pitkään maalaustelineen ääressä? Vai miettien sitä, että Adeleide Fausten oli palannut pitkältä matkalta kotiin sormus sormessaan, sanoen kihlautuneensa heidän poikansa Johannin kanssa?
Ja niin pääsi Katherinekin takaisin tasapainoiseen elämään kutoen kankaita. Hänen poikansa eivät enää olleet niin suuri huolenaihe.
Typerät palvelijat laiminlöivät tyttöämme ja jättivät hänet matolle nukkumaan >:(
Kuningatar Emmeline sai kruunun päähänsä, koska hän oli synnyttänyt ensimmäisen lapsen ja huolehtinut tuon lapsen ikään, jossa tätä voitaisiin alkaa kouluttaa hallitsijaksi. Toisaalta lapsi ei ollut poika, joka valtakunnan hallitsijan tulisi olla, mutta perinne mikä perinne. Emmeline piti kruunustaan, joka oli hopeaa, tai kristallia, hän ei tiennyt. Mutta se oli kaunis, ja kevyt, ei liian raskas hänen harteilleen, no, kuten ei kuningattaren vastuukaan.
Tällainen on Emmelinen bugi.
Kuningas ja kuningatar osoittivat toisilleen hellyyttä hyvien tapojen mukaisesti vain yksityisyydessä. Heidän kammionsa oli siis kaiken kuninkaallisen pyhyyden ja rakkauden suurin pyhättö, koska he harvemmin osoittivat tätä pyhyyttä ja rakkautta muuten kuin siellä, kenenkään näkemättä. Paras usko oli siveellinen.
Jacques oli välillä huolissaan pikkuprinsessa Adeleidesta, joka ei nukkunut sängyssä vaan puisella penkillä. Henkivartijana hän osasi liikkua äänettä, ja löysikin itsensä välillä tarkkailemasta pientä prinsessaa, joka nukkui taas omassa kivihuoneessaan. Erityisesti lapsille osoitettuja kirjoituksia täynnä oleva hylly kiinnosti Jacquesta paljon, sillä hän oli lukenut vain taistelutaktisia, heraldiikkaa ja teologiaa pursuilevia kirjoja.
Emmeline käyttäytyi kuten kunnon aatelisnaisen tuli, kutoen kankaita ja viettäen aikaansa kuninkaallisten kammiossa. Siellä hyllyt olivat täynnä kirjoja ja muuta ajanvietettä. Kuningatar harvoin seurusteli muiden aatelisneitojen -tai rouvien kanssa.
Jacques piti itseään aina pikkunälässä, se oli terveellistä ja hän pystyisi syömään aina kun tarve vaati - jos seuraavaa ateriaa ei ollut tiedossa vähään aikaan. Hänen takkinsa sisältä löytyi kaikkialta tikareita, ja hän oli niin kätevä käsistään, kuten hän joskus itserakkaasti ajatteli, kukaan ei yhdistäisi häntä kömpelöön siskoonsa Miriamiin.
Ei Miriam niin kömpelö ollut - hän osasi lukea, laittaa ruokaa, siivota, hallitsi hovin käytöstavat ja etiketin sekä oli ensiluokkainen lasten kasvattaja. Kuninkaalliseen hoviin kuitenkin pian palkattaisiin jokin miespalvelija, joka vastaisi ruoasta, jotta Miriam voisi itse keskittyä kuninkaallisen Rakkauden hedelmiin, lapsiin, mutta hän ei ollut varma, syrjäyttäisikö tuo miespalvelija hänet hovipalvelusväen kärjestä. Hmm.
Huooh.. Jacques oli välillä niin täydessä valmiudessa, että söi miekkansa äärellä. Bugiiko Warrior Sword Stand kenelläkään muulla näin?
Erään lapsille pyhitetyn juhlapäivän kunniaksi Adeleide istui vaihteeksi pöydän päässä.
Mirian halusi opettaa Adeleidelle hovitapojen lisäksi myös kudontaa. Tämän kutoma hatara kangas ei tuntunut miellyttävän häntä. "Ei noin, siirrä sukkula huolellisesti, ei sinulla ole kiire mihinkään. Katsokin että se menee oikein.."
"Tiedät, mikä meiltä puuttuu.." Richard sanoi Emmelinelle. "En ole vielä synnyttänyt sinulle poikaa.. vai mestaatko minut jos en?" tämä vastasi hiljaa.
"Saatanpa mestatakin.. Ja toimin itse pyövelinä", Richard puhui suudelmien lomassa. "Näytäpäs minulle vähän taitojasi, en halua, että lyöt kirveen selkääni niskani sijasta!"
"En minä sinua oikeasti mihinkään mestaa", kuningas nauroi peiton alla vailla rihman kiertämää. "Ja kerrot sen vasta nyt! En voi enää perääntyäkään.." Emmeline hihitti ja painautui kuningastaan vasten.
Kuningatar sai kaikesta eristäytyneisyydestään huolimatta kulkutaudin, joka kahlitsi hänet sänkyyn kuukausiksi. Takkoja poltettiin ja huone pidettiin lämpimänä. Toiset syyttivät ruokaa, toiset huonoa ilmaa, toiset alemman luokan palvelijoita, jotka työskentelivät linnassa, jotkut sanoivat, että Jumala oli kuningattarelle jostain vihainen. Tosiasia kuitenkin oli, että kuningatar oli sairas.
Kun takkoja pidettiin päällä, niitä oli toiminnassa niin useita, että niitä ei varottu ollenkaan. Yksi kipinä lensi kuninkaallisten Pyhimmän hirventaljalle, ja seurauksena oli tulipalo.
Emmeline kömpi sängystään ylös ja löysi tulen. Hän oli yksin kammiossa, eikä kukaan palvelijoistakaan, joita ei yleensä huomattu, ollut siellä. Paras keino oli siis huutaa.
Huudon kuuli ainakin kuningas, joka ryntäsi kauhistelemaan itsekin..
Sitten tuli Miriamkin, joka onneksi muisti hälyttää myös veljensä Jacquesin paikalle. Jacques oli henkivartija, joten kuninkaallisten suojeleminen vaaroilta ja murhaajilta oli hänen työtään, miksei myös tulipaloilta? Tuli sai päälleen sangollisia vettä.
Henkivartija sai sitten itse kuninkaan kehut itselleen. "Tosiaan pelastit vaimoni, ja minut. Aivan kuin meillä ei olisi vaikeuksia jo tarpeeksi!" Miriamin teki mieli huomauttaa, että hänhän se oli alunperin Jacquesin paikalle hälyttänyt. Mutta mitä kuninkaan huomiota itselleen kerjäämään.
Miriamin naisenpäivät tulivat ja menivät. Raamatussa kerrottiin, että kuukautistila oli saastainen, ja että miehenkään ei tulisi yhtyä naiseen sen aikana. Siispä hän salasi naisenpäivänsä, ja kärsi kivuista huussissa.
Kuningattaren vatsa oli sekaisin. Hän tosiaan toivoi olevansa raskaana, koska Adeleide oli tähän mennessä hänen ainoa lapsensa ja ylemmässä kerroksessa oli vielä kaksi lastenkamaria vapaana.
Mieshovipalvelija tuli hoviin, ja ensi töikseen ryhtyi leikkaamaan lihaa.
Emmelinekin hämmentyi, kun mies tuli putsaamaan hänen paljuaan ollessaan oksentamassa. "Eh, äh, tätä aamupahoinvointia, tiedättehän.. öh.." hän selitteli nolona alennustilaansa. Tämä palvelija ei ainakaan olisi huomaamaton.
Miriam keskittyi kuukautisistaan huolimatta yhä Adeleiden opettamiseen. Hän neuvoi tytölle muistiinpanoja Johanneksen Ilmestyskirjasta. "Ymmärsitkö nyt? Enkeleillä on torvia ja sen sellaista, ja kun torveen puhalletaan, kolmasosa ihmisistä kuolee, kolmasosa meristä, kolmasosa kaikesta, muistathan? Ja kolmasosa on niin kuin kolmesta yksi on kolmasosa.."
Tulipalon hämmästyttämänä Emmeline kaipasi ulkoilmaa, ja lähtikin hevoskärryillä yhteen keskustan osista. Melkein kaikki kaupungin rakennusrykelmät oli suojattu muureilla. Hän osasi ajaa kärryjä, koska oli ollut nuoruudessaan innokas metsästäjä.
Hän oli lainannut Miriamilta alemman luokan tyylisen puvun, koska se oli mukavin raskausmahan kanssa. Monet ihmiset katsoivat pitkään tuota naista, joka ensi silmäyksellä näytti ehkä kauppiaan vaimolta, mutta toisella olikin valtakunnan jalopiirteinen kuningatar.
Kaupungilla liikkui myös.. oliko se luostarin Veli Daniel? Öiset juopot, kerjäläiset ja muut outoudet etoivat kuningatarta niin, että hän päätti palata linnaan. Hän sattui tapaamaan tuon birgittalaisluostarin munkin matkallaan takaisin kärryille.
Kotona Emmeline pukeutui taas lohenpunaiseen silkkimekkoon ja painui suoraan nukkumaan. Kyllä oli mukava hautautua peitteisiin viileän syysyöilman jälkeen.
Toisaalla Adeleidea hämmensivät isänsä puheet naimakaupasta. Istuessaan valtaistuinsalissa hän ei pitänyt puheista Cowleyn Paulista, kuinka hänet naitettaisiin tälle. "Isä, tiedät hyvin, etten ole mikään rahvaan tytär, joka voitaisiin heittää jollekin pojalle mielijohteesta", hän väittä vastaan.
Valtakunnan tapojen mukaisesti raskautensa aikana kuningatar ei usein poistunut kuninkaallisesta Kammiosta, ja hän söikin siellä. Miespalvelija sai useasti ihmetellä penkillä istuvaa ylhäisön kärkinaista, joka piteli posliiniastiaa kädessään ja söi siitä.
Ilokseen Emmeline sai huoamta, että hänen silmänsä näyttivät taas terveiltä, eikä hän ollut sairas enää. Hän olikin ollut hiukan huolissaan vauvansa puolesta.
Kuningatar pukeutui sinipunaiseen leninkiin, joka antoi myöten raskausvatsalle. Raskaana ollessaan Emmeline mieluiten kutoi kankaita, se oli rauhoittavaa.
Päästyään selville Raamatun saloista Adeleide saattoi itse tehdä muistiinpanoja. Kirjaston useat uskonnolliset kirjoitukset saivat osallistua hänen esseisiinsä. Miriam alkoi olla tyytyväinen.
Joskus, kun kukaan ei ollut valtaistuinsalissa, hän meni itse kokeilemaan, miltä tuntui istua siinä ja hallita valtakuntaa. Hän hyppäsi nopeasti tuolilta pois, se ei tuntunut mukavalta. Ehkä jonakin päivänä..
Kun Adeleide kasvoi vanhemmaksi, hänen hiuksensa purettiin nutturalta ja hän sai kauniimman oikeutuksen punaisille hiuksilleen. Miriam hoiti senkin. Jopa uusia pukuja oltiin ostettu juuri tätä prinsessaa varten, valtakunta ei ainakaan ollut rahapulassa.
Eräänä päivänä, ollessaan viimeisillään, Emmeline liittyi päivällisseuraan. Se ei ollut tapana, kun kuningatar oli raskaana, mutta jostain syystä tuo nainen oli tullut ruokailemaan muiden kanssa. Richard loi häneen merkitsevän katseen, mutta Emmeline ei taipunut. Kaikki tiesivät, että lempeydestään huolimatta tämä kuningatar ei antaisi myöten, kun halusi jotain.
Kuningasparin välinen rakkaus oli yksityistä ja pyhää, mutta Richard saattoi osoittaa hellyyttä tytärtään kohtaan koska vain halusi. "Isä, minä haluaisin sen hevosen.." "Kuten haluat, tyttö, kuten haluat. Kuinka monta ja mitä rotua?" Emmeline osasi käsitellä isäänsä, joka myöntyi pehmeästi mihin vain mitä hän pyysi.
Jacques sai salamaniskun, mutta toisin kuin monet muut miehet, hän toipui siitä.
Tuon ukkossään jälkeen Emmelinen synnytys käynnistyi. "Tämäää ei voi koskaan sattua vähempääh vai? Minkä taakan Eeva meille syöksi!"
Miriam ei ollut varsinainen lapsenpäästäjä, mutta sai hoitaa sellaisen työt. Tietenkin hän kutsui muita kaupungilta, mutta nämä eivät välttämättä ehtisi. Tämä olisi kuitenkin kuudes synnytys, jonka hän oli hoitanut, koska hän oli varttunut kauppiaan luona, jonka sisko oli ollut kansanparantaja.
Tunteja myöhemmin kuningas sai käsivarsilleen tytön, Elisabetin. "Ja näin se vaimoni kostaa", hän mutisi.
Miriamista oli mukavaa hoitaa yhtä, kilttiä vauvaa. Tälle ostettiin metallikehikkoinen huntusänky pienimpään lastenkamariin, sillä suurin oli kuninkaan pojan huone. Poikaa ei vielä ollut syntynyt. "Ja jos Jumala meitä siunaa, sellainen kyllä syntyy", Miriam mietti.
Elisabet oli hilpeä vauva, ja nauroi kylpyjen aikana. Lapsi tuntui pitävän paljon vedestä. Hänellä oli vaaleat hiukset ja siniset silmät.
Synnytyksen jälkeen Emmeline saattoi taas palata valtaistuimelle kuninkaansa viereen. Kansa iloitsi tytöstä, vaikka suljettujen ovien takana (jo) juoruttiinkin kuningattaren kyvyttömyydestä saada poikaa.
Kuningatar itse oli kuitenkin iloinen vauvastaan. Hän hädin tuskin koskaan otti itse oman kohtunsa hedelmää syliinsä, kun vauvaa saattoi helliä turvallisesti palvelijattarenkin käsivarsilta. Emmeline ei uskaltaisi, hän aina selitti itselleen, miten pelkäsi pudottavansa lapsen.
Poikaa kuitenkin yritettiin uudelleen, tällä kertaa ilman pyövelipuheita.
Kuningatar oli varsin tyytyväinen taas solakkaan ulkonäköönsä. Kuitenkin hän todennäköisesti synnyttäisi pian taas, koska lapsi oli saatava.
Miriam hoisi Elisabetia kuten parhaaksi näki, ja kuopus sai paljon hellyyttä ja rakkautta ja oppi tuntemaan Miriamin paremmin kuin omat vanhempansa. Elisabetin hiukset olivat kullanväriset, vaikka Miriam epäili niiden muuttavan väriään vuosien mittaan.
Pituutta kasvanut Adeleidekin otti Elisabetin joskus syliinsä.
Hän laski Elisabetin varovasti vuoteeseen ja varoi kolhimasta tämän päätä metallireunoihin. "Tällaisessa minäkin nukuin kun olin pieni.." hän muisteli.
Miriamille tuli Adeleiden naimaikäisyydestä uusi tehtävä, hänen oli toimittava myös seuraneitinä tytölle. Jos hänen kunniallinen korkeutensa prinsessa päätti syödä aamuyöllä, myös hänen oli oltava mukana siinä.
"Kermanvalkoinen sopii minulle aika hyvin", Adeleide tuumasi peilin edessä.
Oli Emmelinen synnytyksen aika. Hän oli juuri laskenut vedet pois paljustaan, kun supistukset alkoivat. "Paahuus! Tuokaa lisää sitä kuumaa vettä!" hän karjui palvelijoilleen.
Huoneesta kannettiin vauva - taas tyttö. Lapsi sai nimen María.
Koska suurin kammio oli edelleen varattu prinssille, oli Maríakin ahdettava Elisabetin kanssa samaan huoneeseen. Mutta nämähän olivat alempiarvoisia prinsessoja kuin lady Adeleide tai tuleva hänen korkeutensa perintöprinssi.
"Tiedät kyllä, mitä meidän pitäisi yrittää.." Richard aloitti. "Tiedän tiedän, olet sanonut tuon jo. Älä sekoita minua, latina on vaikea kieli!" hän sai vastauksekseen.
Linnassa syttyi suuri tulipalo lastenkamarissa. Kaikki oli yhtä sekasortoa, kun ihmiset kiirehtivät ulos sortumavaarassa olevan katon alta.
Adeleide muisti, ettei kukaan ollut ottanut Elisabetia, ja hän kiiruhti tämän luo. "Tule nyt, meillä ei ole turvallista täällä", hän sanoi nopeasti ja melkein tunsi lattian romahtavan allaan.
He juoksivat alas ja näkivät puutukien liekehtivän lastenkamarin alla.
"Oi lady Adeleide, ja lady Elisabet tietysti, olette turvassa! Minä jo ajattelin, kaikki ovat jo ulkona linnassa Siunattua Kuningasparia myöten, mutta te.. ja veljeni.. mutta hän on varmaan jo tulossa ulos", Miriam papatti nähdessään Adeleiden ja kaapatessaan tämän syleilyynsä. "Mutta entä nuorin siskoni, María?"
"Voi ei! Pikkuprinsessa jäi liekkeihin! Herra meidän armahtakoon tästä synnistä!" Mirian hätäili.
Mutta sieltä jo tulikin henkivartija Jacques sylissään sekä María että linnan vanhin kappale Alixenus Suuren elämänkertaa. "En minä näitä voinut sinne jättää!" Jacques selitti. "Ketään ei ole enää linnassa, eikö? Nyt sammutustoimiin!"
Jotkut tavarat eivät selvinneet liekeistä, mutta kivilinna ja suurin osa kalustosta jäi vahingotta tai korjattaviksi. Hovi palasi hiljalleen tavalliseen elämään.
Emmeline ja Richard päättivät vielä yrittää saada pojan.
Richard oli ihmeellisen lemmen vallassa ja lauloi vaimolleen kammion ulkopuolellakin. Tämä sai suurimman osan aatelisista ja hoviväen kummeksumaan, mutta kuningas oli kuningas ja tämän oikkuja oli toteltava, koska säädyt olivat Jumalan tahdon mukaisia.
Adeleide alkoi jo olla hyvä kankaissa. Hänkin piti sitä rauhoittavana kuten äitinsä, ja oli jo melkein parempi kudonnassa kuin Miriam. Suurin osa ajasta kului kangaspuiden ääressä.
Kuningas sai vaimoltaan tietää tämän olevan raskaana, joten hän alkoi viettää enemmän aikaa kammiossa. Vielä oli toivoa pojasta, joten hän aikoi olla vaimonsa lähellä raskauden ajan.
Adeleide sai ensimmäisen verenvuotonsa. Hän kiirehti heti kylpyyn, tuntui inhottavalta olla veressä vyötäröstä alaspäin vieläpä viileän silkkipuvun alla. Silkin hän kyllä pesi itse, kukaan ei saisi tietää, että hän oli saavuttanut häpeällisen kuukautistilan.
Verenvuotojen myötä Adeleiden äidinvaistot heräsivät, ja hän vietti aikaa Elisabetin kanssa entistä enemmän. Tietenkään hän ei syöttänyt lasta tai vaihtanut tätä kuiviin, mutta leikki ja puhe oli eri asia. Vaatteet hän olisi silti voinut pukea.
Eräänä merkittävänä päivänä Emmeline heräsi, sinä päivänä Cowleyt tulisivat vierailulle ja Paulin odotettiin pyytävän Adeleiden kättä.
Sen kunniaksi hän laitatti hiuksensa eri tavoin ja otti ristin kaulaansa. Pukuaan hän ei jaksanut vaihtaa, se oli käynyt, miksei nyt kävisi? Heillä ei ollut sääntöjä kuninkaallisten pukuetiketistä, kai hänen säteilevä persoonansa riittäisi. Köh.
Aamiaspöydässä kuningatar vasta huomasi, kuinka hänen vatsansa oli kasvanut. Richardkin näytti toiveikkaalta, tämä saattaisi olla se kauan toivottu poika!
Palvelusväkenä Miriam ei itse voisi osallistua päivällisille, ja hän rohkaisi parhaimpiinsa pukeutunutta Adeleidea halauksella. "Kyllä se hyvin menee, luulisin, että lordi Paul on mukava mies."
Cowleyt saapuivat, ja kuningas itse tuli tervehtimään heitä.
Paul ja Johann Cowley eivät ihan heti halunneet käyttäytyä aikuisesti. "Shh nyt pojat, tämähän on merkittävä päivällinen!" Henrik torui poikiaan.
Ihmiset asettuivat pöytään. Adeleide näki pojan, johon hänen kai tulisi rakastua, ja hämmentyi. Poika ei ollut mitään, vain rehvasteleva ulkokuori. Hän ei tuntenut vetoa tähän.
Hän oli luullut, että Jumala antaisi hänen rakastua poikaan, jos säädyt kerran olivat Kaikkivaltiaan tahdon mukaisia. Mutta ei. Ei Paul ollut mitään hänelle, vain mies, joka söi.
Adeleide pyysi hienostuneesti palvelijalta jotakin viiniä, vaikka kuiskasi haluavansa siihen sekoitettuna väkijuomaa, ja joi sen. Hän päätteli, että pahin olisi nopeammin ohi, jos hän olisi hiukan tuiskeessa.
Mutta ei, Paulkaan ei jaksanut kiinnostua hänestä, vaikka Adeleide olikin suustaan hiukan sukkelampi ollessaan juovuksissa. Ehkä he eivät olleet luodut toisilleen..
Jostain syystä Lady Katherine kiinnostui linnan hovielämästä paljolti ja kyseli asioita Miriamilta. Miriam vastasi rehellisesti, mutta vähän vaivaantuneena, hänhän oli pelkkää palvelusväkeä.
Kuningas itse yritti suostutella Paulia osoittamaan jonkinlaista kiintymystä Adeleidea kohtaan, vaikka tämä oli aivan vieressä. Heidänhän tulisi mennä naimisiin!
Paul sitten sanoi jotakin kohteliasta Adeleidelle, joka kuitenkin tiesi, ettei tämä ollut tosissaan. Naurettavaa! Ei hän Paulin kanssa menisi naimisiin. "Valitan, en vastaa huomionosoituksiisi", hän vastasi muodollisesti. Paul näytti vain helpottuneelta.
Juhlat vaativat veronsa kultakin..
"Anteeksi Herra Jumala, että olin väsynyt tänään vaikka minulla oli aatelisia palveltavina. Isä meidän.." Miriam oli hyvin uskonnollinen ihminen.
Ei sitten ollut palvelijankaan elämä helppoa. Miriamilla ei ollut melkein yhtään aikaa itselleen.
Kuningatar kantoi lasta kohdussaan viimeisillään, ja siirtyi taas kammion rauhaan eikä tullut sieltä ulos.
Miriam sytytti siinä välillä pari tulipaloa.. jotka kuitenkin sammutettiin, kiitos miespalvelijan. Oli edes jotain, josta hän oli tälle kiitollinen.
Kiusatakseen isäänsä Adeleide toi hoviin Phil Dirkerin, jonka kanssa hän alkoi heti flirttailla. "Olen hyvin kiitollinen, arvon lady, että olette tuoneet minut tänne ja antaneet minun nähdä suuri valtaistuinsali ja muut rikkaudet, mutta tuota en voi ottaa vastaan. Olette paljon korkeampaa syntyä kuin minä, eikä minun sovi hyväksyä noita sanoja teiltä", Phil selitti ja poistui nopeasti. Adeleide vastusti kiusausta sylkeä perään.
Miriam alkoi olla masentunut kaikesta siivoamisesta ja kahdesta vaikeasta lapsesta hoidettavina. Elisabet ei ollut enää niin kiltti, ja Maríakin oli koko ajan huutamassa..
Elisabetkaan ei ollut hirveän onnellinen, ja hän viihtyi yksikseen pihalla hyppien narua tai katsellen taivasta. Hän oli uponnut surumielisyyteen, mutta jaksoi käydä koulua, kun Adeleide siihen kannusti.
Jacques tarkasti sellit pitkästä aikaa. Niille ei ollut vielä mitään käyttöä, koska Aghterissa ei ollut paljon kiinnijääneitä rikollisia, jotka olisivat kuninkaan linnan vankilatornin arvoisia.
Emmeline valvoi yöt, kun kuningas nukkui hänen sylissään. Hän rukoili joka ilta, että lapsi olisi poika, jotta hänen ei tarvitsisi kärsiä enää synnytyksistä. Hän halusi vain elää rauhallista elämää ja ehkä metsästää joskus, lukea kirjoja. Mutta ei kestäen raskauksia.
Maríalla oli vaaleat hiukset kuten siskollaankin, ja hän oli musikaalinen tyttö. Lempileikki oli istua ison tulisijan edessä ja lyödä maalattuja metallinkappaleita puukapulalla. Jokaisesta lähti erilainen ääni.
Adeleide huomasi pitävänsä enemmän Cowleyn aremmasta pojasta, Johannista. "Sinäkin olet aatelinen.. ja isäni yleensä tekee mitä haluan.. joten miksi ei? Olet aika hurmaava", hän suostutteli poikaa pyytämään kättään. Noloa, kun tytön piti tehdä näin!
Johann alkoi myöntyä, varsinkin silloin, kun Adeleide laski kätensä tämän vyötärölle. "Kai minä voin kysyä.."
Jacquesillakaan ei ollut koskaan aikaa itselleen, vaikka hän oli luullut soturin elämän sopivan itselleen.
"Isä, tämä Johann tässä haluaisi pyytää kättäni. Siis voihan lordi Paul mennä vaikka Elisabetin kanssa naimisiin, onko minun pakko mennä vanhimman pojan kanssa? Pidän Johannista enemmän!" Adeleide vetosi isäänsä. "noo.. kai se käy", tämä vastasi, "kysytään Henrikiltä ensin, hänenkin kuuluu suostua!"
Silloin käynnistyi Emmelinen synnytys, jonka hän toivoi olevan viimeinen. Kipu oli sietämätön, kuten aina.
Miriamin oli jälleen kiiruhdettava kuninkaalliseen Kammioon.
"Kaunis lapsi", Richard sanoi. "Kumpi se on? Siunasiko Jumala minua pojalla?" "Siunasi", Miriam vastasi onnen kyyneleet poskillaan. "Siunasi kyllä. Tässä on teille poika!"
Johann tajusi pettymyksekseen, ettei hänestä tulisikaan kuningasta, jos naisi Adeleiden. No, olihan tyttö itsekin aika näpsäkkä.. Ei se niin paha ollut..
"Rakas poikani! Sinä olet seuraava kuningas, hänen korkeutensa Arnold Fausten! Saat parhaan mahdollisen koulutuksen", Richard leperteli pojalleen. Ehkä tämä tosiaan oli hänen ensimmäinen ja viimeinen poikansa.