Kuninkaalliset, Fausten. Kuninkaallisten suvun tunnusmerkki on se, että heidän nimessään on f-kirjain.
Fausteneilla oli mahtava linna, jota oli laajennettu aikojen saatossa. Se oli pääosaksi kiveä ja täynnä loisteliaita huonekaluja, viirejä, kynttilöitä ja taideteoksia kuninkaan kokoelmista. Valtaistuinsalissa oli jopa punainen matto, kun kuningas Richard otti vaikutteita muilta suosituilta hallitsijoilta.
Ei linna oikeastaan niin hirmuisen suuri ollut, mutta tilaa siellä kyllä oli. Etupäässä oli vartiotorni, johon oli sijoitettu vankiloita, ensimmäisessä kerroksessa valtaistuinsali, ruokasali, keittiö, palvelijoiden tupa, aula. Toisessa kerroksessa kuninkaan ja kuningattaren yhteiset tilat, kirjasto, kai yksi lastenhuone. En muista. Kolmannessa kerroksessa kaksi tyhjää lastenhuonetta, sitten prinsessa Adeleiden huone. Minulla ei ole kunnollista taloesittelyä, on jännempää (kai?) esitellä talo tarinan mukana, vaikka se on kyllä epäselkeää. Ehkä taloesittely tulee joskus. En tiedä.
Prinsessa Adeleide. Kaikkea, mitä yksin, ilman sisaruksia kasvanut 480 000 aurtuan jalosukuisessa perheessä kasvaneen tytön tuli odottaa olla. Siis ilkeä, itsekäs marisija, joka sai kaiken tahtomansa. Adeleide Fausten.
Kuningatar Emmeline, nainen, jolla ei ole kruunua vielä tässä kuvassa. Emmeline oli tai olisi lempeä hallitsija, jos hänen miehensä sitä sallisi. No, jos naisen kuuluu vain näkyä, eikä kuulua, Emmeline oli siihen tehtävään mitä mainioin kuningatar, ujo, syrjäänvetäytyvä mutta minun mielestäni aika kaunis. Emmelinen iho bugittaa, että on alasti ollessaan ilmassa leijuva pää.
Richard Fausten, kuningas, taidetta keräävä kirjallisuusfanaatikko, joka rakasti vain vaimoaan. Richard piti paljon tyttärestään, Adeleide, ja hemmotteli ja huomioi tätä niin, että Richard olisi varmaan asettanut tämän perijäkseen, jos tämä ei olisi ollut tyttö. Richard oli kateellinen Eric Corgesille, jolla oli vielä hienompi taidekokoelma kuin hänellä itsellään.
Palvelijat, Jacques ja Miriam, olivat palatsin ainoat henkilökunnan jäsenet, joiden nimet kuninkaallisperhe itse muisti. Miriam hoiti lapsia, eli Adeleidea, ja huolehti muun henkilökunnan kanssa ruoasta. Jacques vastasi vartioinnista.
Linnassa oli näytillä useita miekkoja, joilla Jacques harjoitteli linnanpihalla. Hänen oli mielestään harjoiteltava ankarasti voidakseen huolehtia kuninkaallisista. Oikeastaan hän ei pitänyt kuninkaallisia niinkään johtohahmoina, vaan kuin lemmikkeinä, joista hänen oli huolehdittava, katsottava, mihin he menivät.. aika ylimielistä, Jacques huomautti joskus itselleen, mutta ei se haittaa.
Aatelisluokan perheet. Aatelisluokan tunnusmerkki on sukunimessä oleva c-kirjain. Aatelisperhe Cowley.
Cowleyn Henrik oli omaperäinen mies, joka piti vaimoaan lähes vertaisenaan. Hän luki yhdessä vaimonsa kanssa, hän keskusteli yhdessä vaimonsa kanssa, hän jopa myönsi häviönsä, jos oli hävinnyt vaimolleen. Niin moni mies ei tekisi, oli kyse sitten shakkiottelusta tai miekkailusta. Miekkailua Lordi Henrik ja Lady Katherine yhdessä harrastivatkin, oikeilla, raskailla miekoilla, mutta Katherine jaksoi silti kannatella niitä, ja hänestä oli vastusta miehelleen.
Cowleylla oli myös (anteeksi tunnelmaa sotkevat asfaltit! olen harkinnut niiden poistamista) kaksospojat, Paul ja Johann. Paul oli kaksosista voimakkaampi ja vanhempi, Johann oli ujompi ja suostui aina häviämään heidän leikeissään, mukisematta. Hanki jo poika itseluottamusta!
Lordi Henrik suosi tietenkin Paul-poikaansa, Johannin jäädessä sivummalle. Johannia se ei haitannut, hän haaveili muusikon tai taiteilijan urasta, kun hän pääsisi opiskelemaan.
"Sinä olet omalla tavallasi kaunis", Henrik ylisti vaimoaan, mutta useimmat eivät pitäneet Lady Katherinen ulkonäöstä. Hän oli helpon elämän paisuttama, vaikka nauttikin älyllisistä haasteista ja osasi miekkailla tai juosta. Katherine sai kuitenkin leninkinsä ja silkkinsä, ja sai olla tyytyväinen siitä!
Kukapa ei toteuttaisi aatelispojan toiveita, kyllähän Johann sai maalata. Hän ei osannut vielä, vaikka ylistikin itseään mielessään, ja äiti kehystytti kaikki hänen surkeimmatkin tuherruksensa ja ripustutti ne seinille. Myöhemmin isä keräsi ne aina pois, varsinkin juhlien tulossa, kuka nyt sellaista sietäisi seinillään?
Henrik oli myös kuningas Richardin hyvä ystävä, hän viihtyi tämän seurassa, niin kuin tämä viihtyi hänenkin seurassaan. Miehet puhelivat kaikenlaista aina, kun Richard kävi vierailulla tai toisin päin. He olivat sopineet jo kauan sitten, että prinsessa Adeleide menisi naimisiin tulevan lordi Paulin kanssa.
Henrikillä taisi olla aika hurjat jutut, kun kuninkaan ilme tuollaiseksi jumittui :)
Myös kuningatar Emmeline ja lady Katherine tulivat hyvin juttuun keskenään, tai ainakin päällisin puolin. Katherine oli oikeastaan kateellinen Emmelinelle, kuin tämä keräisi häntä enemmän huomiota ja miesten ihailua. Katherine oli tietenkin voimakkaampi nainen, mutta ei osannut olla siitä ylpeä sen ajan käsitteiden keskellä, ja huomasi välillä jopa suunnittelevansa Hänen Majesteettinsa Emmelinen murhaa.
Katherine oli kyllä puolin tai toisin oikeassa, tai ainakin Emmelinen huomio kiehtoi lordi Henrikiä enemmän kuin Katherinen itsensä. Onneksi arvoisa rouva Emmeline oli järkevä ja torjui Henrikin sanat ja lähentymiset.
Murhasuunnitelmat saivat hetkeksi jäädä, kun Katherine pääsi ruokavarastolle..
Johann sai huomion itselleen, kun soitti kauniisti pianoa ja kuningas itse tuli ihailemaan häntä. Johann imi kaikki kehuvat sanat itseensä, vaikkei oikeasti osannut soittaa niin hyvin. Ehkei kuningas itse osannut.
Aatelisperhe Corges.
Herttua Eric ei pitänyt talostaan. Ei sitten ollenkaan. Se oli vanha, ja se oli pitänyt uudistaa kymmenisen vuotta sitten, ja lisäsiipi ja uusi katto olivat nielleet leijonanosan hänen rahoistaan. Sen sijaan taiteesta hän piti vielä enemmän kuin kuningas Richard, hänellä oli taidetta monien satojen aurtuoiden edestä, ehkä sen takia herttua Ericillä ei ollutkaan niin paljon rahaa.
Herttuan poika ja sukulinjan jatkaja Adam oli hiljainen, piikikäs poika, jota kiinnosti heidän talossaan kryptat. Parinsadan vuoden ikäisiä kryptia oli muurattu kiinni seinään, eikä hän saanut niitä auki. Toisaalta hän ei voinut käyttää apuvälineitäkään, sillä ne oli sinetöity kiinni Isän ja Pojan nimeen, eikä ainakaan isä (siis Eric Corges, ei Jumala) haluaisi murtaa hautoja, nehän oli kristillisesti siunattu!
Adam mietti usein, että mitä jos hautausmaan tuuhean nurmikon alle oli haudattu muitakin ihmisiä, olisiko kaivo saastunut? Olisivatko ihmisruumiit arkkuineen tai ilman mädäntyneet kaivon veteen, ja kaikki Corgesit olisivat juoneet sitä saastunutta vettä sukupolvien ajan? Adam halusi veden muualta ja kieltäytyi juomasta kaivon vettä ajatellessaan sitä.
Eric Corgesilla oli myös vaimo, katolinen María, joka oli tullut ulkomailta vahvistaakseen Corgesien suvun ja ikivanhan espanjalaisen aatelissuvun suhteita. Eric rakasti hiljaista vaimoaan, eikä pelännyt näyttää sitä.
Vaimollakin oli piano, kangaspuut oli laitettu tilaukseen, ja hänellä ei ollut muutakaan tekemistä kuin soittaa pianokultaansa. Siitä hän ei olisi luopunut mistään hinnasta.
Eric Corges ihaili usein taidekokoelmaansa, jonka tunsi kuin omat taskunsa, mutta saattoi sitä silti ihailla. Hänen takiaan perheellä oli nyt käden ulottuvilla vain vähän päälle kahdeksankymmentä aurtuaa, vähemmän kuin paikallisilla kauppiailla! Oi sitä häpeää, mutta Ericillä oli taiteensa, eikä hän muusta välittänyt.
Adam Corges ajeli kärryillä ympäriinsä, hän piti huolta niistä ja hevosista, hän vaihtoi aina talvisin kärryt rekeen, kun niin täytyi tehdä.
Kauppiasluokan esittelyt. Luokan tunnusmerkki on se, että sukunimessä on x-kirjain.
Kauppiaat Huxley
Huxleyn pariskunnalla, Lisalla ja Sigmundilla, oli suuri kauppiaantalo sekä sikoja ja lehmiä takapihalla. Oli talli, jossa pitää niitä, rahaa, jolla ruokkia niitä, kauppa, jolla hankkia rahaa, kirjoja, joista opiskella, kaikkea tarvittavaa, mutta ei muuta perhettä kuin toisensa.
Lisa toivoi koko ajan olevansa raskaana, mutta eihän hän silloin olisi jaksanut tehdä töitä niin paljon, eihän? Hän tunsi itsensä maalaisvaimoksi lypsäessään lehmiä tai ruokkiessaan sikoja. Se ärsytti häntä.
Huxleyn kauppiaat möivät kaikkea tarpeellista, suolattua kalaa, viinaa, viiniä, arkkuja, lihaa, lähinnä ruokaa ja ruokatarpeita, mutta jotakin säilytykseenkin liittyvää. Eräänä päivänä kuningatar Emmeline tuli henkivartijoineen ostamaan viinaa.
Niin myös lihaakin. Anteeksi nyt tässä vaiheessa, silloin, kun näitä pelasin, en ollut vielä ladannut The Dark Projectin kauppiassettiä, eli tuolla on tuo maxisin ruma kassakone. Vaihdan sen sitten, kun pelaan.
Seuraavaksi tulivat aatelisneidot ostamaan viinaa.
Sigmundin kieli oli sukkela, ja hän yleensä onnistui suostuttelemaan ihmisiä ostamaan hänen tavaroitaan. Rikkaat aateliset ainakin olivat erityisen höveleitä ostamaan arkkuja ja viiniä, vaikka heillä oli niitä jo enemmän kuin tarpeeksi.
Lisa ei oikein osannut käyttää kassalipasta, ja häpesi aiheuttaessaan ärtymystä asiakkaissa. "Mitä he ajattelevat, mitä he ajattelevat, minä olen niin hidas ja tyhmä ja ruma, mitä hän ajattelee, apua?" hän ajatteli kuumeisesti. Pieni sosiaalinen pelko.
Sigmund hädin tuskin huomasi vaimonsa epäröintiä, möi vain mausteita ja tynnyreitä Corgesille, joka taisi tuhlata leijonanosan aurtuoistaan tuohon kauppaan.
Illallinen meni kauppiasparilla aina rauhallisissa merkeissä, keittiö oli kaikkein ylimmässä kerroksessa. He puhuivat kaupan asioista, Sigmund vähän alentaen vaimoaan, mutta ongelmia ei kuulunut. Ainakaan vielä.
Kauppiasperhe Xavier
Xavierin kauppiaantalossa myytiin kaikkea hiukan turhaa, muutamia käyttöesineitä, kuten kynttilöitä, käsin kirjoitettuja kirjoja, mutta loput olivatkin suunnilleen lasten leluja, herra Xavierin kiertäviltä kauppiailta myytäviksi ostamia koristeita ja juomia, joiden väitettiin tekevän vaikka lentäväksi, milloin miksikin. Joshua Xavier möi kaikkea, mitä hän sattui ostamaan, ja kauppa kävi. Hän oli kuitenkin hiukan kateellinen toisen kylän, ei, se oli jo kaupunki, Huxleyn perheen kaupalle, sillä hänestä tuntui, että tuo kauppa menestyi paremmin kuin hänen omansa.
"Osta mysteerinen juoma kaukaisilta itämailta, vain viidenkymmenen kahdeksan aurtuan hintaan, Luoja tietää, mitä siitä tapahtuu!" Joshua markkinoi kuninkaan henkivartijalle.
"Juoma on kirkkaassa lasipullossa, niin, lasia, sitä läpinäkyvää ainetta, niin, olettekin jo kuninkaan palatsissa nähneet!" Joshua markkinoi miehelle. "Ää, mitä se tekee?" Jacques kysyi.
"Ääm, ei tietoa, käyttäkää sitä vaikka ruokajuomana", Joshua vastasi hämmentyneenä, hän ei tosiaankaan ollut tullut ajatelleeksi mitään sellaista. "No en minä sitten, saatan vaikka kuolla!" henkivartija vastasi ja jatkoi matkaansa. Joshua jäi miettimään, että pulloa tarvitsisi kokeilla, mitä se tekee, kai se oli jotakin voimakasta viinaa.
Joshualla oli naimaton siskokin, Anne, joka viihtyi yläkerrassa pienessä huoneessaan synkkine ajatuksineen. Joshua pelkäsi siskon joskus ottavan hengen itseltään. Anne oikeastaan suunnitteli sellaista, hän ei ollut koskaan nähnyt miestä, joka näyttäisi hyvältä hänelle tai kiinnostaisi häntä, mutta sillä tavalla itseään kiinnostavia Luojan luomia hän oli nähnyt vain naisia. Hän oli jäänyt unelmoimaan neitojen silmistä tai yrittänyt kiinnittää heidän huomiotaan, mutta ei yksikään mies ollut mietityttänyt häntä niin. "Jos joudun helvettiin, haluan joutua sinne nyt, jos minussa on jotakin vikaa", Anne kirjoitti päiväkirjaansa.
Kynttilöitä ostettiin kaupassa kaikkein eniten, niitä ihmiset tarvitsivat, eivätkä tuntematonta väkijuomaa tai leluja lapsille. Suurin osa talonpoikaisluokastakaan ei osannut lukea, vaikka luostarit yrittivät opettaa ihmisiä, joten kirjatkaan eivät käyneet kaupaksi. Voi Joshua, kun et osaa myydä sitä, mitä kansa haluaa!
Talonpoikaisluokan esittely. Luokan tunnistaa siitä, että heidän sukunimissään on d-kirjain.
Perhe Donner.
Angela ja Michael Donner saivat elantonsa suurin piirtein kokonaan eläimistä, joita heillä oli. Eläinten täytyi olla melkein koko ajan ladossa sisällä, koska kylässä oli pitkät talvet ja pieni kaistale kevättä, joka hukkui aina talveen, joka rynni päälle väistämättä. Maanviljely ei siis täällä onnistuisi.
Angela ei nauttinut elämästään rotkon toisella puolen, rotkon, joka erotti heidät ihmisistä, jotka kävivät kauppaa tai puhuivat normaaleja asioita, tapasivat toisiaan. Muutaman kerran vuodessa Angela ja Michael ylittivät rotkon kiertoteitä, päiviä patikoiden ja ylittäen rotkon pohjalla virtaavan joen veneitse, täydentämään ruokavarastoja sekä tapaamaan ihmisiä, mutta Angela ei osannut iloita näistä matkoista, kun piti nähdä niin suunnattomasti vaivaa edes tavatakseen muita ihmisiä!
Michael Donner oli melko tyytyväinen askeettiseen elämäänsä ruokkiessaan lampaita, eikä hän pahemmin ajatellut vaimonsa tuntoja. Aamulla pakkaseen ylös, ruokkimaan lampaita, lypsämään lehmää, siivoamaan pihaa ja katsomaan koiraa, ulkoa sisälle takkatulen lämpöön, vaimon tekemän aterian ääreen, päivällä taas ulos tekemään töitä, illalla takaisin sisälle, vaimo on taas tehnyt ruokaa, nukkumaan. Michael ei tajunnut, mikä siinä oli niin kamalaa.
Monien kylän naisten mielessä hiukan hienommissa vaatteissa Michael Donner olisi ollut heidän haaveidensa vaaleatukkainen, lihaksikas mies, mutta todellisuudessä hän oli aika tylsä maalaismies, joka ajatteli lehmiään ja vaimoaan ja ruokaa, eikä ollut lausumassa nuorille neidoille kauniita runoja. Michael ei osannut lukea.
Donnerien koira, Ac, oli susimainen, ystävällinen narttukoira, joka piti sudet ja pedot pois tallilta sekä vartioi taloa. Vastapalvelukseksi Donnerit ruokkivat sen, pesivät sen, pitivät sen talvella lämpimässä ja tietenkin antoivat hellyydenosoituksia. Siitä Ac piti paljon, vaikkei ymmärtänytkään kaikkia ihmisten sanomia sanoja.
Yhdestä asiasta Angela oli ylpeä, nimittäin metallista ja lasista valmistetusta peilistään, jonka hän oli tuonut Donnerien mökkiin osana myötäjäisiä. Oli peili hiukan himmennyt, likainen ja säröinen, mutta sellaista ei kaikilla kuitenkaan ollut, ja siitä Angela oli ylpeä. "On heillä kylänsä ja ihmisensä ja tiensä, mutta minulla on peili!" Angela tapasi lohduttaa itseään, kun tunsi itsensä surkeaksi ja merkityksettömäksi rotkon toisella puolella.
Lisäksi Angela osasi lukea, toisin kuin miehensä, ja hän sai kotipuolesta (eli rotkon toiselta puolelta) usein paksuja kirjeitä, joita hän luki ääneen miehelleen. Michaelin mielestä olikin talvi-illan parhaita hetkiä istua lämpimässä ja kuulla lumimyrskyn raivoavan voimattomana seinien takana, ja Angela luki hänelle kirjeitä, joissa kerrottiin kuulumisia, vähän juoruja ja asioita aatelisista ja kuninkaallisista.
"Aah, sain kalan! Ruokaa, vaimo!" vaikka Michael ei ollutkaan yhtä sivistynyt kuin vaimonsa, hän osasi nauttia maallisista asioista paljon enemmän.
Perhe Dirker
Dirkereillä oli kivijalkainen puutalo samassa kylässä, jossa asui kauppiasperhe Xavier sekä sijaitsi suuri luostari.
Phina laski Faithin puiseen kehtoon, joka sijaitsi samassa huoneessa kuin perheen pojan Philin sänky. Faithilla oli mustat ja kiharat hiukset, ja hän nauroi aika paljon, ottaen huomioon, millaisessa köyhyydessä Dirkerit asuivat, mutta jaksoi huutaa ja herättää Philin joskus öisin. (Olkoon siunattu CribSleepNight-hack!)
Phina meni Faithin nukutettuaan kutomaan kankaita, siitä sai mukavasti rahaa tai uudet vaatteet perheelle. Eihän hän mikään oikea kankuri ollut, mutta taitava silti, lisäksi hän viihtyi kangaspuiden ääressä.
Phil piti vasikasta, jolla hän pystyi ratsastamaan, hän ruokki sen ja silitti sitä, pelkäsi kyllä vähän isompaa lehmää, jonka antoi isän hoitaa. Phil ei ollut niin tyhmä, ettei olisi tiennyt, että lehmät eivät saaneet maitoa muuten kuin että ne olivat saaneet vasikoita, joten hän sai joka kevät leikkiä uuden vasikan kanssa, ennen kuin se myytäisiin pois.
John hoisi lehmiä ahkerasti, poikansa ja vaimonsakin puolesta, hän oli työteliäs ja voimakas mies, jonka ansiosta perhe pysyi koossa.
Piti Johnkin välillä hauskaa kipuamalla lehmän päälle, mutta lehmällä oli huono tapa silloin lähteä liikkeelle ja pudottaa hänet selästään.
John osasi hiukan lukea, ja hän selaili Raamattua aina kun vain oli aikaa, miettien usein, osasiko Phina lukea. "Kai se osaa", hän tuumi, "Mutta osaako se yhtä hyvin kuin minä?"
Philiä inhotti ottaa vesi aina sadevesitynnyristä tai jostakin vastaavasta, puhdasta vettä ei aina ollut heti saatavilla. Kyllä hän vettä sai, enemmän kuin tarpeeksi, mutta Philiä kiusasi ajatus veden puhtaudesta. "Mitä jos joku hämähäkki tai kärpänen.. tai hiekkaa?" Phil ravisti itsensä näistä ajatuksista. "Ei talonpoikaisperheen poika saa olla näin nirso!" Hän hörppäsi reilusti vettä, mutta nielaisi väärään kurkkuun.
Perhe Denauer
Martin Denauerilla oli yksi ainoa lehmä, jolla hänen oli hankittava perheelleen tienestit. Se oli hankalaa, ja kun vaimokin oli niin epävarmassa asemassa, hänen oli pidettävä tätä silmällä ja samalla katsottava poikaansakin, ja lisäksi kylässä oli niin ankarat talvet, reilusti yli puolet vuodesta, että Martin sai pelätä lehmän hengen puolesta.
Lucia laski Marco-poikansa hellästi kehtoon (olin kirjottamassa seimeen) ja suuteli tätä otsalle. Hänestä oli hiukan arveluttavaa olla miehen vaimona ja pojan isänä, kun oli aiemmin ollut toisen, kyläksi lasketun, noin kuuden talon rykelmän siveettömin nainen. Noh, kun häntä oltiin alettu heittää kivillä, hän poistui kohteliaasti tuosta kylästä ja etsi itselleen miehen. Muutaman vuoden kuluttua hän oli saanut pojan, Marcon, joka oli nyt parin vuoden ikäinen. Lucian oli ollut hankala hillitä itseään nähdessään uuden kylän uudet miehet, mutta siihen mennessä hän oli pystynyt siihen.
Lehmällä kohottaa kuntoa erinomaisesti.
Lucia asettui kangaspuiden eteen ja alkoi käyttää niitä kovassa tahdissa, näyttääkseen taas miehelleen, että oli kunnon nainen, kunnon emäntä, häntä hiukan pelotti tuo Martin-mies, ja hän yritti koko ajan näyttää, ettei ollut enää se kevytkenkäinen nainen Larsin kylästä.
Martin oli tyytyväinen, kun vaimo kutoi, ei aavistanut tämän ajatuksia, ja hymyili vain vaimolleen. Hän mietti, että voisi mennä herättämään Marcon ja leikkimään pojan kanssa, poika kun piti niin isästään.
Luciakaan ei ollut mikään ajatustenlukija, ja hän hymyili miehelleen takaisin, tyytyväisenä siitä, että oli saannut vakuutettua (?) tämän mielen.
Marco heräsi iloisena kehdossaan, ehkä vähän resuisena ja likaisena, mutta aavistamattomana isänsä ja äitinsä ajatuksista, onnellisena niin kuin pikkulasten kuuluu.
Tähän vielä 'noidan', Norah Williamsin, esittely.
Herra Williams. Herra Williams. Se ärsytti Noraa. Hän oli naamioitunut mieheksi opiskellakseen yliopistossa alkemiaa, tullakseen parantajaksi. Hänellä oli hiukan hämärä käsitys moraalista, mutta jonkinlainen kuitenkin.
Norah joutui kävelemään pitkän matkan autiomaassa kalkitulle rakennukselle, jossa oli pieni majatalo, kangaspuut, maksullisia lähettejä, kirjoja, mitä opiskelija tarvitsikaan. Hänellä oli tapaaminen.
Tapaamistaan odotellessa naamioitunut Norah kutoi kangasta, saadakseen vähän rahaa. Rakennuksesta sai myös vettä matkan jälkeen hänen janoiselle suulleen.
Norah tapasi miehen, joka väitti olevansa oikea velho. Hän oikeastaan arvasi sen, kun tämän iho välkehti välillä vihreänä. "Sinulla on silmää", mies kertoi. "Opettaisin mieluummin naista, mutta sinulla on silmää, sinä näet velhouteni." Norah ihmetteli, miksi hänen oli istuttava keskellä autiomaata kuuntelemassa vihreän miehen sepityksiä silmästä.
"Oikeastaan minä olen nainen", Norah supatti miehelle, "Eikö sinulla ole silmää?"
"Ei sellaista silmää, minä olen paha, ilkeä, itsekeskeinen", mies nauroi ja suuteli Norahin huntua. "Saatkin luvan olla nainen, miestä minä en suutelisi!"
Norah palasi leirilleen, vesi oli lopussa ja hänen oli raahattava rakennukselta vettä kilometrejä, hänen pellavamekkonsa oli liian kuuma ja hän oli yksinäinen. "Miksei kukaan ole täällä?!"
Norah tapasi ystävällisen, vaaleanpunaisen jättiläiskaniinin, joka alkoi pitää hänelle seuraa.
'Miesvelhon' opetuksien jälkeen tämä kohotti koristeellisen sauvan. "Siitä purkautuu jotain.. tähtiä!" Norah sanoi ihmeissään.
"Kyllä sinä olet nainen!" velho sanoi, kun Norahin valeasu haihtui hänen päältään, hän oli sekunnin murto-osan alasti ja sitten Norahin yllä oli musta kaapu, joka hohkasi negatiivista voimaa. Hänellä oli jopa suippo hattu. "En minä tällaista halunnut.. en halua olla paha!" Norah ajatteli kauhuissaan, mutta asun voima ja nyt hänen oma, suonissaan kiertävä voimansa sai hänet hymyilemään ilkeästi.
Hymyilemään ilkeästi ja suutelemaan velhomiestä rajusti. "Ei, ei, ei, minä en ole paha, haluan parantajaksi!" Norah ajatteli kaikella voimallaan, mutta negatiivinen energia ei kuunnellut.
Noituus oli valtaa, valta oli vapautta.
Kommentit