Näin myöhään lauantai-iltana..

Cowleyn perheessä oli pienempi pöytä kuin kunikaallisilla, mutta kaikki mahtuivat sen ääreen. Lady (köh) Katherineen mahtui niin paljon ruokaa, että hänelle oli varattu kaksi kippoa. Henrik selitti pöydässä aina jotakin pojilleen Katherinen kuunnellessa ja myötäillessä välillä.

Joskus itse kuningaskin tuli vierailulle. "Pahoittelumme, teidän Korkeutenne, Henrik on juuri luostarilla opiskelemassa sairaiden parantamista, eikä voi olla täällä. Minä kuitenkin toimin emäntänä." Katherine selitti ja katsoi poispäin. Hän ei oikeastaan pitänyt Richardistakaan, jonka vaimo oli taas tuo kaiken pahan alku ja juuri Emmeline, johon hänen aviomiehensä oli rakastunut.

Paul ei aina jaksanut perijäselitystä ja perijäselitystä ja perijäselitystä ja perijäselitystä, ja oli mukavaa mennä linnan pihalle ja tuijotella tähtiin.

Cowleyn linnan portti uusittiin. Henrik oli itse tilannut ulkomailta hienon, rautaisen portin, joka oli taottu kauniiksi kuvioiksi mutta silti kestäväksi. Kyllä uutta porttia kelpasikin ihailla.

Vaikka lordi Henrik olikin ihastunutrakastunut Emmelineen, Katherinenkin kasvot ja avara pääntie kelpasivat hänelle.

Paul tapasi Phil Dirkerin, jonka kanssa jutteli porttien ulkopuolella. "Te siis maksatte meille veroja maasta, jonka omistatte?" hän kyseli. Olisi hyvä tuntea hallinto. "Niin teemme. Tekö elätte veroilla ja kokoatte kuninkaalle armeijan, jos  hän sellaisen tarvitsee? Jännittävää! Annetaanko meille aseet?" Dirkerin poika vastasi kysymyksellä. "Kyllä mekin teemme jotain töitä, sillä pelkät verot eivät meitä elätä. Mutta saatte kyllä aseet, jos sota tulee, mutta harjoittelu vie vuosia!" Paul mainosti. Hän oli lukenut paljon ja nautti saadessaan vuodattaa sitä jollekkin ymmärtämättömämmälle.

Suurimman osan ajastaan Paul leikki Johannin kanssa, vaikka kuilu heidän välillään olikin suuri, aatelisperheen perijä ja niinsanottu "turha" poika.

Linnan miespalvelija monine apulaisineen valmisti Cowleyn perheelle ruokaa välillä vähän turhaankin. Tällä kertaa pöydässä oli eksoottisia, vaaleita, rasvassa paistettuja leipiä, joiden välissä oli vuohenjuustoa. "Tämä on hyvää!" Katherine mumisi suu täynnä käytöstavat unohtaneena.

Cowleyn linnasta kun löytyi jos jonkinmoista asetta ja harjoitteluvälinettä, pojat varastivat varastosta (heheh) säkit, jotka täytettäisiin yleensä tuohella ja joilla hutkittaisiin harjoitteluparia, ja täyttivät ne höyhenillä, joita metsästäjät toivat linnaan.

Niinsanottua (höyhen)kevyttä harjoittelua.

Lordi Henrik Cowley hoiti valtionasioita niinkuin hänen piti, mutta linnan raha-asiat olivat hiukan huonossa kunnossa. Sieltä jouduttiin välillä myymään hirventaljoja, jotta olisi varaa ylläpitää sotilaita, palveluskuntaa ja niin edelleen.

Katherine tunsi olonsa vähän rauhallisemmaksi, ja hän harjoitteli cembalonsoittoa (leikitään, että aina kun aiemmin olen sanonut piano, olen sanonut cembalo! piano keksittiin vasta 18.century), joka oli hänen mielestään jännittävä soitin. (ja leikitään että toi näyttää cembalolta!)

Katherine oli raskaana, mutta vyötti itsensä niin kuin hänen mielestään hänen kuului. Hän ei halunnut näyttää olevansa tavallinen, heikko nainen muiden joukossa, yhtä alistettava kuin kaikki muutkin. Kantaessaan lastaan(?) hän joutui usein muistuttamaan itselleen, että oli voimakas nainen, lady, joka olisi käynyt komentamaan sotajoukkoa. Niin hän oli. Kyllä. Tietenkin. Miksi ei?

Henrik oli levoton Katherinen raskauden tähden. Hän oli kirkolla ja luostarissa työskennellessään kuullut, että nainen saattoi jopa menehtyä raskauteen. Pahentaisiko Katherinen vyö asiaa? Mitä jos nainen ei saisi henkeä?

Paulin ja Johannin huone ei paljoa muista lastenkamareista eronnut, kaksi karua, mutta oikeastaan mukavaa sänkyä, lelulaatikko ja vaatekaappi. Mitä muuta he tarvitsisivat? "Etuoikeuksia", jupisi Paul mennessään nukkumaan.

Ja tietysti tuo kelvoton miespalvelija menee ja sytyttää tulipalon.

Sankarillinen Henrik ryntäsi vesisankojen kanssa esiin ja sammutti yksin koko palon valkoisen savun noustessa tulipesäkkeestä.

"Mitä sinä oikein kuvittelit tekeväsi? Olisit voinut polttaa koko linnan!" Henrik huusi ylipalvelijalle, joka mumisi anteeksipyyntöjä ja selityksenalkuja. Sai mies sentään pitää työnsä.

Palvelija osasi myös soittaa cembaloa. Henrik tunsi äkillisesti kaiken sen romantiikan, jota ei oltu suunnattu kuningatar Emmelineen, heräävän sisällään ja vei rouvansa tanssiin.

"Onko tuo korsetti teille hyväksi, arvon lady.. saatteko henkeä?" Henrik kuiskasi pyöräyttäessään Katherinen ympäri tanssissa. "Et sinä normaalisti minua kutsu noin.. ja minulla on vahvemmat vatsanalueen lihakset kuin sinulla", Katherine vastasi ja painotti viimeistä kahta sanaa, "arvon lordi."

Henrik ei vastannut, vaan taivutti ladynsa taaksepäin ja painoi suudelman tämän huulille.

Johann kohtasi itseään paljon nuoremman talonpoikaistyttösen, Faith Dirkerin, jonka tummasta ihosta ja kauniista silmistä hän piti paljon. Hiukset olivat kiharat, ja hiukan karheaankin käteen oli mukava koskea hänen hyvästellessään tytön. Muutama askel tuntui kevyeltä kuin pilvissä, aivan kuin hän olisi nähnyt mukavaa unta.

"Et saisi seurustella moukkien kanssa", Henrik pamautti Johannin takaisin maan pinnalle. "Moukkien? Ei hän ollut moukka! Ja on Paulkin seurustellut hänen isoveljensä kanssa!" Johann sanoi vastaan. "Phil Dirker on tuleva maatalon isäntä, ei vähäarvoinen siskonsa jolle ei minun tietääkseni ole naimakauppaakaan tiedossa", hänen isänsä vastasi. Niinpä ei Johann tavannut Faithia enää, ja tytön tummahko iho ja suloiset kädet saivat hiipua hänen mielestään.

Ollessaan iltapäiväkävelyllä Katherinen lapsivedet tulla humauttivat ulos ja hän alkoi huutaa. "Äiti! Mitä tapahtuu! Et kai kuole? Miksi sinuun sattuu?" Johann ihmettelee ja hälyttää isänsä parinkymmenen lapsenpäästäjän kera paikalle. Kuningatar sai selvitä vain kolmella!

Katherine synnytti kauniin tytön, jolle hän antoi nimen Liza, ja pojan, jonka nimeksi tuli Thyme, ja he saivat paikkansa yläkerran lastenkamarissa.

Katherine rakasti kauniita lapsiaan, erityisesti nauravaa Thymeä, ja hän hoisi vauvojaan palvelusväen avustuksella - saaden puoleensa kummeksuvia silmäyksiä. Mutta olihan hänkin kummallinen, itsekin. Ei tavallinen nainen.

Uusien lasten myötä Paul tunsi itsensä hyljätyksi. "Typerää timjamia ja typerää Lizaa hellitään enemmän kuin minua, tämän linnan perijää!" hän kirosi.

Pakkasen kiristyminen ja tuulen äänet saivat huolet unohtumaan ja Paulin yrittämään tiirailla lumisadetta lasimaalatun ikkunan läpi.

Henrik oli vaihteeksi taas hiukan rakastunut vaimoonsa, ja maalasi eräänä aamuna, sellaisen yön jälkeen, vaimostaan kuvan kylvyssä. Hän jopa jätti sen siihen kaikkien nähtäville!

Samaan aikaan Katherine valitsi itselleen uuden leningin, tällä kertaa sinistä, kirjottua pellavaa pohjoisemmilta mailta.

Tullessaan kiviportaita alas hän käveli vastaan alastonta itseään. Silmäiltyään maalausta ja sen esittämän henkilön leveitä harteita ja vahvoja solisluita Katherine totesi olevansa normaalia maskuliinisempi nainen ja lordinsa tajuavan sen. Hyvä niin.

Kun paksu lumipeite tuli, Johann ja Paul olivat täysin sen kimpussa. Sisäpiha sai koristeikseen lumihevosia, lumiritareita ja päättömiä ruumiita, miekan ja enkeleitä ja mieshahmoja lumeen, kaikkea sotaisaa mistä he olivat lukeneet.

Ei niin, etteikö pakkanen olisi ajanut pumpulissa kasvaneita, laihoja aatelispoikia takaisin sisälle ja keiton ääreen.

Talvet leikkien jäivät taakse, kun muutamassa vuodessa pojat venähtivät pituutta.

Muutama vuosi ei sammuttanut Henrikin ja Katherinen äkillistä rakkauden uudelleensyntymistä.

Kumma juttu, nämä naiset tuntuvat aina tulevan sairaiksi oltuaan miestensä kanssa. Niin joutui vahva Cowleyn istuimen lady Katherinekin vuoteenomaksi. Henrik vietti yönsä tämän vieressä valvoen, vaikkakin haaveillen Emmelinestä.

Katherinella oli vatsanseuduilta vähän huono olo.. eikä naisenpäiviäkään ollut tullut.. eikai..

Eräänä kevätpäivänä hän tunsi itsensä hyvin huonovointiseksi, ja kivut olivat suuret.

Katherine oli nimittäin odottanut vauvaa, ja se, mitä vauvasta oli alullaan, meni kesken. Syy oli puosk.. siis lääkäreiden mukaan sairaus, jota tämä oli potenut kuukausikaupalla.

"Piristy nyt vähän.. se oli Jumalan tahto, että lapsi ei synnykään.. ehkä siinä oli jotakin sopimatonta", Henrik yritti piristää vaimoaan, joskin vähän väärillä sanoilla.

Pojat joskus pelasivat käsipelejä siitä, kuka naisi Adeleiden. Johannille, joka oli rakastunut tyttöön, se olisi plussaa, varsinkin, kun kuninkaalla ei ollut vielä poikaa, ja Paulille, joka ei pitänyt vanhimmasta prinsessasta, se olisi miinusta, ja kummatkin jännittivät sattumiin perustuvien pelien tuloksia.

Pelit päättyivät aina tappeluun, pitäisikö naima-asia arpoa vaiko ei. Lopulta veljekset sopivat, että Johann saisi Adeleiden, vaikka olikin nuorempi. Hän kutsui kirjeitse prinsessan kylään kysyäkseen isältään lupaa naimisiinmenoon, kuningas oli sen luvan jo antanut. Johann oli vähän harmissaan, koska kaupungilta oli tullut tieto, että kuningatar oli synnyttänyt pojan, ja sitä oltiin juhlittukin. Hänestä ei tulisikaan kuningasta.

Adeleiden tullessa palvelijaparvineen linnaan, Johann vei hänet sivummalle ja he jakoivat ensisuudelman.

"Ei käy! Paul menee hänen kanssaan naimisiin, et sinä!" Henrik oli huonolla tuulella ja huusi senhetkisen mielipiteensä julki. "Ohjaa hänet ulos!" hän tiuskaisi hovimestarille. "Mutta isä.. Minä olen häntä vanhempikin.. ei tässä pitäisi olla mitään estettä.. isä..?"

Ja niin sai prinsessa Adeleide lähtöpassit ennen kuin ehti kunnolla asettua aloilleenkaan.

Henrik mietti päätöstään yhä uudestaan ja uudestaan. Ehkä se ei ollut oikea päätös, mutta hän oli mies, ja hänellä oli miehen ylpeys, joten hän ei perääntyisi sanastaan.

"No, saatko viedä sen prinsessasi vihille?" Paul tiedusteli asettuessaan ruokalevolle Johannin kanssa. "Isä sanoo etten. En ymmärrä miksi. Ihan yhtä hyvä naimakauppa sekin olisi - paitsi sinulle ei sitten tulisi yhtä suuria myötäjäisiä - ja sinä voisit naida Elisabetin, sen hunajahiuksisen tytön, ja minä taas saisin mitä haluan, sinä mitä haluat, miksei se käy heille? Miksi on aina noudatettava hierarkiaa!" Johann purkautui vihastaan.

Joskus Henrik kävi kaupungilla, ja törmäsikin usein tungokseen, josta eivät edes hänen vartijansa saaneet häntä läpi. Joukossa näkyi jokin merimiehen näköinen tyyppi, luostarin sisar, pari talonpoikaa, ihmeellisesti pukeutunut punatukkainen mies ja pahamaineinen vuoristossa asuva vaaleatukkainen mies, miekkakin vielä vyöllä. Mikä hänen nimensä olikaan... Henrik ei saanut sitä mieleensä.

Henrik ja Katherine yrittivät saada lapsen, jotta lady pääsisi yli masennuksestaan, mutta tämä ei tullut raskaaksi.

Ajan kuluessa lapsetkin kasvoivat. Molemmat puettiin kevyisiin pellavamekkoihin, jotka olisivat ehkä sopineet talonpoikien pojille ja tyttärille, mutta se oli mukavaa kangasta, ja helposti pestävissä. Kaksoset kun olivat aika sottaisia.

Lizalla oli mustat letit, leveä hymy ja sininen pikku mekko. Johann rakasti tätä pikkutyttöä, joka jaksoi aina nauraa hänelle.

Kylvyssä Henrik ajatteli asioita, kuten moni muukin yleensä, ja hän harkitsi yhä päätöstään Adeleiden ja Johannin jutusta. Nuoret eivät olleet nähneet toisiaan pitkään aikaan, ainakaan hänen tietääkseen, mutta mistä sen tietäisi mitä he saisivat päähänsä?

Eräänä talviaamuna Johann ja Paul sitten heräsivät, noustakseen vaunuihin, jotka kuljettaisivat heitä pitkän matkan kauas kuumalle tasangolle, joka ei enää ollut Aghterin aluetta, opiskelemaan. Corgesinkin poika oli jo mennyt, mikseivät siis hekin? Johann ei oikeastaan aikonut opiskella pitkään, hän ei ollut perijä ja haaveili Adeleiden viemisestä vihille.

Vielä oli pimeää, kun he tulivat alas portaita lumihankeen. Kukaan ei ollut lapioinut tietä auki. Paul kuiskasi hyvästin kotipihalleen, he nousivat vaunuihin.

 

YLIOPISTOLLA

Tässä tapahtuu nyt "muutama vuosi", tämän enempää en näytä poikia ennen kuin he tulevat yliopistolta, suunnilleen silloin, kun Liza ja Thyme ovat lapsia.

Cowleyn vanhimmat pojat elivät karua elämää yliopistolla. Johann pukeutui kevyisiin vaatteisiin kuumuuden takia, kun..

..Paul taas pukeutui siniseen viittaan kuten nuoren lordin kuuluikin. Hänen asusteensa eivät kyllä sopineet rakennukseen, joka oli Paulin mielestä "kuusi kertaa askeettisempi kuin yhdenkään maanviljelijän surkein vaja". Mitä "maanviljelijä" antaisikaan päästäkseen tuonne opiskelemaan!

Jostain syystä molemmat halusivat tulla kokeiksi, jotka valmistaisivat upeita ruokia ihmisille, mutta se ei oikein sopisi valtakunnan tulevalle kakkosmiehelle, Paulille. Hän menisi ehkä armeijaan tai jotain.. mutta sopihan niitä aineita, joista voisi ehkä päästä kokiksi, opiskella ainakin vuosi.

Johannin olo oli sietämätön, hän ei ollut nähnyt Adeleidea puoleentoista vuoteen. Nyt he olivat kuitenkin sopineet, että tyttö tulisi laivalla katsomaan Johannia. Se olisi ainoa kerta, hän päätti, hänen opiskelija-aikansa kuluessa, kun he näkisivät. Prinsessalle oli liian vaikeaa tulla toiseen maahan aavikolle ja vielä salassa.

Punahiuksisen prinsessan ilmaantuessa pihalle Johann kaappasi tämän syliinsä. "Sinähän olet kasvanut!" Adeleide parkaisi. Mies oli kyllä vanhempi kuin hän, mutta noin iso.. "Kasvanut!" hän toisti häkeltyneenä.

"Ei kai ikäni haittaa rakkauttamme.. Matkasit sentään tänne asti vain minua tapaamaan!" Johann sanoi ja hyväili Adeleiden poskea.

Johann lankesi ritarillisesti polvilleen ja lausui: "Minä lasken kaiken rakkauteni sinun jalkojesi juureen ja olen oleva vain sinun rakkautesi, ja ajan alusta ajan loppuun olen sinua nöyrästi palveleva". Hän oli lukenut sen jostakin kirjasta, jossa kerrottiin ritareista. Adeleide ainakin näytti ihastuneelta.

Asuntolalla oli Johannin mielestä aivan liian ränsistynyttä Adeleidelle, ja hän päätti viedä tämän majatalolle.

Ei sekään kamalasti hienompi ollut. He joivat alakerrassa, hän olutta ja prinsessa viiniä, ja siirtyivät yläkertaan kuin kypsimmätkin aikuiset.

"Vannon, että menemme naimisiin", Adeleide sanoi, kun he olivat vallanneet suurimman huoneen, jossa oli suurin sänky.

"Johann, kulta, ei nyt, älä, en minä.." Adeleide pyysi jo pelästyneenä. "Mikä hätänä?" Johann kysyi ja hellitti otteensa. "En oikein tiedä tästä paikasta, kaikki oljet ja likaiset peitteet ja lohkeileva seinä ja.. en minä tiedä, onko tämä se paikka, jonka haluaisin.."

"Jos et ole valmis, meidän ei tarvitse tehdä mitään", Johann vastasi ja nousi ylös. Sanoissa oli vähän jotakin manipuloivaa, mutta silti hän osoitti olevansa kiltti ja etenevänsä juuri niin kuin Adeleide haluaisi. Tämä huomasi sen ja ihaili Johannin oveluutta, kaikkea tässä.

"No jos sinä haluat niiiiiiin..." prinsessa vastasi ja nosti kätensä Johannin harteille.

"Oletko ihan varma?" Johann kysyi viime hetkellä, häntä alkoi jo itsekin pelottaa ajatus prinsessan häpäisemisestä. "Kylläkylläkyllä olen, juu juu!" Adeleide oli hiukan nopea .. etenemään.

Johann nukahti, mutta Adeleidea ei kauheasti sellaisen kokemuksen jälkeen huvittanut nukkua. Hän korjaili kampaustaan ja meni alakertaan.

Pian jo Johannkin liittyi seuraan - tosin täysissä pukeissa. "Olen vähän miettinyt.. sinä olet kunnon tyttö.. että jos nyt tapahtui vahinko niin.." hän kaiveli taskujaan ruokakipon ääressä.

Adeleide sai Johannilta sormuksen. "Voimme kihlautua täällä, on täällä kai pappi jossain, ja isäni ei voi meitä estää täällä!" Johann tunsi olevansa kuin kirjojen rakkauskertomuksissa, salaa meni kihloihin.

"Tälle salassa alkavalle, upealle liitolle!" tuore pari joi maljan viiniä pöydässä.

Pian oli jo prinsessankin lähdettävä takaisin kotimaahansa, ettei hänen poissaoloaan alettaisi epäillä. "Hyvästi, vaimoni, nähdään", ja tyttö lähti pois, moneen vuoteen he eivät näkisi toisiaan. Muistutti oikeasti rakkaustarinaa, turhamaista, Johann mietti jälkikäteen.

Veljekset opiskelivat vuosia, normaalissa rytmissä. Paperikääröt olivat aina vähän lopussa, aavikon kuivuus ei tehnyt niille hyvää, ja Johann naputteli sormiaan pöytään odottaessaan palvelijattaren tuovan lisää kääröjä (näkymätön tietokone:D).

Pojat saivat myös todistaa hienoa tapahtumaa, kun aavikolla satoi ensimmäistä kertaa varmaan kolmeenkymmeneen vuoteen! Hiekkaan puhkesi sadoittain kukkia, jotka olivat vain odottaneet tilaisuutta versoa.

Sade kesti päiviä, eikä kukaan uskaltanut ulos. Sen loppuessa Johannista oli hauskaa hyppiä kovettuneeseen hiekkaan muodostuneissa vesilammikoissa. Se oli raikasta, puhdasta, suodattunutta vettä kaiken sen kuumuuden ja pölyn keskellä.

Paul ei ollut vielä tutustunut naisiin. Hän koetti onneaan erään palvelijattaren kanssa, mutta tyttö, joka oli palvelijana hänen asuntolassaan, torjui nuoren lordinalun suoraan.

Kun Paul oli nukkumassa ilmaisessa yösijassa, hänen kopperoonsa tuli kummallinen heppu, joka  varmaan aikoi ryöstää hänet. Aika kovaäänisesti, tyyppi vain räyhäsi siinä jotakin tilanpuutteesta ja lähti sitten pois. Outo hiippari, hän mietti jälkikäteen.

Köyhä mies, joka oli ollut todistamassa Johannin ja Adeleiden kihlausta, tuli pyytämään Paulilta almua ja saikin tämän viinin rippeet kasvoilleen. "Kehtaatkin puhua minulle, saastainen loinen!"

"Älä koske minuun! Saan vielä jonkin taudin!" Paul huusi ja hääsi miehen pois.

Että hän vihasi alaluokkaa! Se palvelustyttökin oli torjunut hänet, miten he kehtasivat! Luulivat olevansa parempia ihmisiä.. että, voi että, kamalaa! Miten tuollaisia ihmisiä olikin olemassa, sellaisia, jotka eivät tajunneet omaa arvoaan!

Kotosalla paljulta alastomana kävellessään Paul kohtasi järkyttävän näyn; tumma, alaston nainen tanssimassa sopimattomia tansseja! Tätä hän nyt vähiten kaipasi! Tumma nainen sai nähdä vaalean aatelispojan parkaisevan ja juoksevan sisälle.

Opiskelussa oli huonoja puolia, kuten se, että ruoka oli valmistettava yksin. Sitähän ei palvelijoiden varassa kasvanut Paul osannut, ja hän poltti joka ruoan pohjaan.. Sehän oli naisten homma!

Kaikki saivat siis syödä palanutta ruokaa, myöskin se palvelustyttö, joka oli torjunut Paulin. Tämä nauroi itsekseen.

Vuodet kuluivat opiskellen...

Ja tottuen siihen, että kaikki näkivät, kun oli pesulla..

 

TAKAISIN COWLEYLLE

Aika siinä välissä, kun pojat ovat opistolla

Henrikillä ei enää kunnolla ollut juttuseuraa, kun pojat olivat menneet opiskelemaan. Hän ei jaksanut puhua Katherinen kanssa.

Katherine keskittyi aika lailla kahteen pienempään lapseen. Hän yritti opettaa lapsilleen kävelemistä ja puhumista ja sen sellaisia palvelijoiden hoitaessa muut askareet.

Ei hitto tuo Katherinen suu :)

Kaksosista kasvoi tasapainoisia pikkumarsujalapsia, jotka pitivät myös toisistaan. Eivätkä osanneet osoittaa sitä muuten kuin halailemalla toisiaan kaiken päivää.

"Tulepas nyt äidin syliin",  Katherine jutteli nostaessaan Thymeä tottumattomasti lattialta.

Henrik opetteli uusia taisteluliikkeitä, joihin kuului kummallinen irvistys ja potku sivulle polvella, ei jalkaterällä, kuten yleensä.

Hänkin osallistui lasten kasvatukseen. Henrik piti erityisesti Lizasta.

Lordi Cowley ja hänen rouvansa yrittivät taas saada lapsen. Eivät kai onnistuneet.Joka aamu, kun lapset heräsivät, alkoi se todellinen hullunmylly..

Oli kuitenkin päiviä, jolloin Katherinekaan ei suostunut hoitamaan lapsiaan.

Aatelisparilla oli yhteiset kylpyhetket, erilliset huoneet, joissa he kylpivät. Palvelijoiden lämmittämässä vedessä saattoi lillua tunteja ilman että tajusi mitään! Lisäsivätköhän ne siihen jotain ainetta.

Takaisin vauvojen opetukseen. Thyme ei enää ollutkaan niin aurinkoinen kuin vauvana, eikä tahtonut oppia puhumaan ainakaan äitinsä opastuksella.

Aika turha kuva, mutta tykkään kävelevistä taaperoista.

Henrik myöhästeli töistä, kun nukkui liian myöhään. Valvoitko liian pitkään maalaustelineen ääressä? Vai miettien sitä, että Adeleide Fausten oli palannut pitkältä matkalta kotiin sormus sormessaan, sanoen kihlautuneensa heidän poikansa Johannin kanssa?

Ja niin pääsi Katherinekin takaisin tasapainoiseen elämään kutoen kankaita. Hänen poikansa eivät enää olleet niin suuri huolenaihe.

Typerät palvelijat laiminlöivät tyttöämme ja jättivät hänet matolle nukkumaan >:(